Makrokuvaus avaa uusia maailmoja – opas lähikuvauksen saloihin
Seuraava tilanne lienee tapahtunut useammin kuin kerran: makaan hiekkarannalla takapuoli kohti taivasta ja pää syvällä tuulessa huojuvassa rantavehnäkasvustossa. Ohikulkijat saattaisivat ihmetellä outoa näkyä ja pohtia, mitä ihmettä tuo tyyppi tuolla hiekassa oikein kyykkii. En tiedä, onko heitä, sillä ulkopuolisen maailman häly on sulkeutunut pois mielestäni. Katson linssin läpi ja keskityn ainoastaan siihen kiehtovaan elämään, jota kuhisee heinien tyvillä aivan maantason tuntumassa.
Valokuvaamisessa on monia erikoistumiskohteita. Toiset kiinnostuvat maisemakuvista, toiset potreteista. Itselleni se kovin juttu on ollut jo pitkään makrokuvaus ja nimenomaisesti hyönteisten, muiden selkärangattomien ja pieneliöiden kuvaaminen. Reilun 20 vuoden aikana olen saanut todeta, monesti kantapään kautta, minkälaisia haasteita pienten liikkuvien kohteiden kuvaamiseen sisältyy. Onneksi haasteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Harjoittelu on myös palkitsevaa, sillä taitojen kehittyminen on helposti nähtävissä valmiista kuvista.
Hyppyhämähäkit ovat suosittuja makrokuvauskohteita sympaattisen olemuksensa ja ennen kaikkea suurten etusilmiensä vuoksi. Kuvassa näkyvä muurahaishypykki (Myrmarachne formicaria) matkii ulkonäöllään ja käyttäytymisellään muurahaisia. Poikkeuksellisen suurten leukojensa vuoksi koiraat ovat kenties Suomen hyppyhämähäkeistä kaikkein eksoottisimman näköisiä. Kohteen koko n. 5 mm.
Juuri liikkuvat kohteet tuovat oman lisämausteensa soppaan, joka pitää sisällään monia universaaleja makrokuvauksen haasteita. Merkittävimpiä näistä ovat lyhyestä tarkennusetäisyydestä syntyvä kapea syväterävyys sekä kasvava valontarve ja valaistuksen hallinta ylipäänsä.
Taika piilee siinä, että makrokuvaus paljastaa kohteista loputtomasti sellaisia yksityiskohtia, joita ei paljaalla silmällä pysty erottamaan. Olivatpa kohteena juuri hyönteiset, kasvit, sienet, sammalet, jäkälät tai muut luontokappaleet, lähikuvat avaavat portin kokonaan uudenlaiseen maailmaan. Makrokuvaus opettaa myös kärsivällisyyttä ja luonnon kunnioittamista: kun kuvataan eläviä luontokappaleita, täytyy kohdetta aina seurata sen omilla ehdoilla. Kohteita voi etsiä luonnon ulkopuoleltakin – vain mielikuvitus on rajana.
Tässä kirjoituksessa käyn läpi erityisesti makrokuvaamisen lainalaisuuksia järjestelmäkameran näkökulmasta.
Makrokuvauksen syväterävyys ja sen mekanismi
Käydään ensin läpi, mistä syväterävyyden heikkous johtuu. Linssioptiikka on varsin suoraviivaista. Kun linssin reunoista piirtää linjat kohteeseen, on niiden risteämiskulma sitä jyrkempi, mitä lähempänä kohde on objektiivin ulointa linssiä. Mitä jyrkempi kulma on, sitä nopeammin valonsäteet hajaantuvat heti polttopisteen etu- ja takapuolella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jo muutaman millimetrin (tai makroskooppisessa mittakaavassa jopa millimetrin osien) siirtymä tarkennuspisteestä näkyy kennolla pelkkänä suttuna.
Perinteinen tapa taistella paperinohutta syväterävyyttä vastaan on aukon pienentäminen (esim. f/11 tai f/13). Himmentäminen leikkaa linssin reuna-alueilta tulevat jyrkimmät valonsäteet pois, jolloin jäljelle jäävät säteet kulkevat litteämmässä kulmassa ja terävyysalue kasvaa.
Makrokuvauksessa fysiikalla on kääntöpuolensa: jos aukkoa pienennetään liikaa (esim. f/22 tai f/32), kuvaan astuu diffraktio – valonsäteet alkavat taipua aukon reunoista ja koko kuvan yleisterävyys pehmenee.
Tämän vuoksi makrokuvaaja joutuu tasapainoilemaan kahden ääripään välillä: joko täytyy tyytyä erittäin ohueen terävyysalueeseen tai sietää fysiikan tuomaa kuvan pehmenemistä.
Uskomus siitä, että pidempi polttoväli antaisi "ohuemman" syväterävyyden, on makrokuvauksessa osittain optinen harha. Jos suurennussuhde eli kohteen koko kuva-alalla ja käytetty aukko pysyvät samoina, syväterävyys itse kohteessa on lähes identtinen riippumatta siitä, kuvataanko esimerkiksi 60 mm:n vai 100 mm:n makro-objektiivilla.
Sisätiloissa luonnollisia olosuhteita voi jäljitellä kuvaamalla hyönteistä kasvinvarren tai kukan päällä. Taustaväriin on helppo vaikuttaa käyttämällä erivärisiä kartonkeja – itse kuvaan usein ruokailuhuoneen seinää vasten, jolloin taustalle syntyy lämpimän ruskea sävy. Kuvassa soikopisarpirkko (Myzia oblongoguttata). Kohteen koko n. 7 mm.
Valaistus ja luonnonvalon rajoitteet makrokuvauksessa
Aloitin makrokuvaamisen digipokkarilla, jolloin kuvat onnistuivat parhaiten silloin, kun kohde oli suorassa auringonvalossa. Hankittuani järjestelmäkameran totesin nopeasti, että valaistuksen hallinta on huomattavan paljon monimutkaisempaa. Vaati turhautumista ja kantapään kautta opiskelua, jotta löysin sopivat lisävarusteet ja asetukset terävien makrokuvien ottamiseen.
Pitkällä objektiivilla kuvatessa luonnonvalo voi olla riittävä, kun kuvataan vähän isompia, mutta yhä makrokohteiksi miellettyjä hyönteisiä, kuten suuria päiväperhosia tai sudenkorentoja. Mitä lyhyempää objektiivia käytetään ja mitä pienemmiksi kohteet muuttuvat, sitä enemmän valoa tarvitaan.
Kirkas auringonvalo ei tuo ratkaisua, vaan se heijastuu metallinhohtoisesta kovakuoriaisesta tai muusta kiiltävästä kohteesta liian voimakkaana, jolloin kuviin syntyy helposti puhkipalaneita alueita, värit haalistuvat, eikä kokonaisuus ole tasapainoinen. Lisäksi tiheän kasvillisuuden kätköissä luonnonvaloa on yksinkertaisesti liian vähän. Mitä lähemmäs kohdetta mennään, sitä herkemmin kuvaaja tai itse objektiivi peittää viimeisetkin valonsäteet.
Kun tähän yhtälöön lisätään vielä pienen aukon vaatima valontarve, käy selväksi, että pelkkään luonnonvaloon tukeutuminen on makrokuvaajalle melkoista tasapainoilua. Luonnonvalon hallitseminen ei ole täysin mahdotonta, mutta se edellyttää esimerkiksi kirkkaimpia auringonsäteitä leikkaavia pehmennysvarjoja.
Liikkuvien hyönteisten ja kohteiden kuvaaminen
Kun kuvataan pieniä kohteita, pienikin kameran tärähdys aiheuttaa epäterävyyttä kuviin. Jos tarkoituksena on kuvata luonnollisessa ympäristössä esimerkiksi kasvilla paikoillaan kököttävää hyönteistä, tuuli tulee silloinkin helposti sotkemaan yrityksen. Jos taas hyönteinen on liikkeellä, haasteet moninkertaistuvat välittömästi.
Makroetäisyyksillä suurennussuhde toimii mikroskooppina myös kaikelle liikkeelle. Puolen millimetrin heilahdus tuulessa tai käden pienin tärähdys vastaa suhteellisesti valtavaa liikettä kuva-alalla, mikä tekee tärähtämisestä makrokuvaajan suurimman vihollisen.
Liikkeen voi helposti pysäyttää kameralla suljinaikaa lyhentämällä, mutta tällöin palataan jälleen valaistuksen ongelmaan: mitä nopeammin kamera räpsähtää, sitä enemmän valoa tarvitaan.
Jalusta auttaisi kameran tärähdyksen hallinnassa, mutta elävien ja nopeasti liikkuvien hyönteisten kanssa se on lähes aina poissuljettu vaihtoehto. Eikä se auta, jos heinänkorsi sattuukin heilumaan tuulessa.
Miten makrokuvauksen yleisimmät haasteet ratkaistaan?
Kun edellä mainittuja haasteita kokoaa yhteen, voi makrokuvaamisen aloittaminen tuntua äkkiä tarpeettoman monimutkaiselta. Onneksi läpikäydyt haasteet ovat suhteellisen helposti ratkaistavissa, eikä tämä välttämättä edellytä mittavia investointeja kalustoon ja lisätarvikkeisiin.
Muistan itse elävästi, kuinka tuskastelin tuoreen järjestelmäkamerani kanssa vuosia sitten. Kuvista ei millään tahtonut tulla teräviä. Sitten löysin kameran asetuksista valinnan, jonka avulla sain Av-kuvaustilassa (aukon esivalinta) lukittua valotusajan 1/200 sekuntiin. Kuvasin ruohonkorrella kävelevää kimalaiskuoriaista enkä voinut kuin hämmästyä, miten yksi pieni asetus oli mullistanut kuvaamiseni.
Mutta katsotaan ensin, millaisella kalustolla makrokuvaamista on helppo harjoitella ja sukelletaan sen jälkeen tarkemmin vaihe vaiheelta yleisimpien haasteiden taklaamiseen.
Ensimmäinen järjestelmäkameralla ottamani makrokuva, johon saatoin olla todella tyytyväinen. Liikkuvasta kuoriaisesta kerroskuvan ottaminen olisi ollut mahdotonta, eikä syväterävyys yllä kerroskuvan tasolle. Tarkennuksen osuessa täsmälleen silmiin kuva tuntuu siltä huolimatta terävältä. Kuvattu Canon EOS 500D -rungolla, Canon EF-S 60 mm f/2.8 Macro USM -objektiivilla ja ulkoisella Nissin-salamalla. Kohteen koko n. 11 mm.
Millainen makro-objektiivi tai kalusto kannattaa valita?
Makrokuvauksen kynnys mielletään usein korkeaksi kalliiden kamerarunkojen ja erikoisobjektiivien vuoksi.
Kameran runkoa valitessa kannattaa suosia APS-C-kennoista kameraa täyskennon (Full Frame) sijaan. APS-C-kennon rajauskertoimen (Canonilla 1,6x) ansiosta kohde täyttää kuva-alasta automaattisesti suuremman osan kuin täyskennolla kuvattaessa. Tämä mahdollistaa "ilmaisen" lisäsuurennuksen ja paremman ulottuvuuden pienten kohteiden kuvaamiseen.
Runkoa merkittävästi suurempi rooli lopputuloksessa on itse objektiivilla (sekä käytetyllä valolla). Laadukas makro-optiikka tekee upeaa jälkeä vanhemmassakin ja edullisemmassa rungossa.
Millainen objektiivi sitten kannattaa valita? Aito, vähintään 1:1-suurennussuhteen makro-objektiivi 60–150 mm:n polttovälillä on kuvausmukavuudeltaan ja optiselta laadultaan paras valinta. Sopiva polttoväli riippuu siitä, mitä on tarkoitus kuvata. Lyhyempi objektiivi soveltuu kohteille, joiden lähelle on helppo päästä. Valon hallinta ulkoisella salamalla on myös helpompaa. Jos taas kuvataan päiväperhosia tai sudenkorentoja, joihin on hyvä säilyttää pidempi työskentelyetäisyys, voi pidempi objektiivi olla järkevämpi hankinta.
Jos kaapista ei vielä löydy aitoa makro-objektiivia, erinomainen ja edullinen tapa päästä kiinni lähikuvauksen maailmaan on loittorenkaiden (extension tubes) käyttäminen. Objektiivin ja rungon väliin asetettavat tyhjät putket siirtävät optiikkaa kauemmas kennosta, mikä lyhentää normaalin objektiivin lähintä tarkennusetäisyyttä merkittävästi ja saa kohteen näyttämään suuremmalta kennolla. Eri paksuisia renkaita voi myös yhdistää.
Toinen matalan kynnyksen vaihtoehto on objektiivin suodinkierteeseen kiinnitettävä lähilinssi, joista Raynoxin DCR-muunnoslinssit ovat varmasti tunnetuimpia ja laadukkaimmasta päästä. Erityisten sovitteiden avulla tavallisia laajakulmaobjektiiveja on myös mahdollista kääntää väärinpäin, jolloin ne suurentavat kuvauskohdetta - tätä en suosittele aloittelijoille.
Itse aloitin kuvaamisen Canonin omalla 60 mm:n 1:1-makro-objektiivilla. Hyödynsin objektiivin kanssa sekä loittorenkaita että Raynoxin muunnoslinssiä, joskus molempia samaan aikaan. Muutama vuosi sitten hankin Laowan 100 mm:n 2:1-makro-objektiivin, jonka etuna on sisäänrakennettu suurempi suurennos. Tämä käytännössä poisti lisätarvikkeiden käyttötarpeen kokonaan.
Lähikuvausta on mahdollista kokeilla myös edullisemmilla pokkareilla ja laadukkailla älypuhelimilla.
Valkoisen alustan päällä hyönteisten yksityiskohdat nousevat täysin uudella tavalla esiin. Parhaiten alustaksi toimii kiiltäväpintainen paperi tai korkeakiiltoiseksi maalattu puulevy. Kuvatessa kannattaa huomioida, että vaalea tausta huijaa kameran valotusautomatiikkaa, jolloin kuva jää helposti liian tummaksi ilman salamatehon tai valotuksen korjausta. Kuvassa Virossa kuvattu, takkukuoriaisiin kuuluva Danacea pallipes. Kohteen koko n. 4 mm.
Valaistuksen hallinta ja salaman diffuusori
Jos haluaa saada muutaman millimetrin kokoisista kohteista laadukkaita valokuvia, se edellyttää käytännössä keinovalon hyödyntämistä. Ulkoinen salama maksaa itsensä nopeasti takaisin onnistuneiden otosten muodossa. Lisäksi salamalla on yksi ylivoimainen valtti: ultranopea välähdys pysäyttää liikkeen, jolloin pieni tuulenvire tai käden tärinä ei enää pilaa kuvaa.
Asia ei ole aivan niin yksinkertainen, että salama vain kiinnitetään kameraan ja lähdetään kuvaamaan. Suora salamavalo ei eroa liian kirkkaasta auringonvalosta, vaan heijastuu kiiltävästä hyönteisestä rumasti, polttaa yksityiskohtia puhki ja luo taustalle luonnottoman teräviä varjoja.
Ilmiö on tuttu sisätiloista, kun ihmisiä kuvataan normaaliobjektiivilla suoraa salamaa käyttäen: valosta tulee kovaa, se tekee kasvoista kiiltävät, silmistä punaiset ja luo taustalle terävät varjot. Esimerkiksi perhejuhlissa helpoin ratkaisu on heijastaa valo katon kautta, jolloin se leviää laajemmalle alueelle ja pehmenee.
Makrokuvaukseen salamavalo soveltuukin vasta silloin, kun sitä ryhdytään pehmentämään. Katon kautta heijastaminen ei metsässä tietenkään onnistu, joten pehmentäminen toteutetaan erillisen salamanpehmentimen eli diffuusorin avulla. Sen tehtävä on kasvattaa valonlähteen pinta-alaa mahdollisimman suureksi suhteessa kohteeseen.
Pehmentimen voi ostaa valmiina, mutta sen voi aivan yhtä hyvin rakentaa itse. Yksinkertaisimmillaan diffuusorina toimii valkoinen paperiarkki salaman ja kohteen välissä. Itse olen kuvannut jo vuosia polttoainesuppilosta rakentamallani diffuusorilla, joka muotoilee valon pehmeäksi objektiivin etuelementin ympärille.
Salamalla kuvattaessa kannattaa huomioida myös taustan valaistus. Kun salaman valo suunnataan kohteeseen hieman yläviistosta, kuvan taustasta muodostuu usein täysin musta – ellei ympäristö ole poikkeuksellisen kirkas tai tausta hyvin lähellä kohdetta. Tämä johtuu siitä, että välähdyksen nopeasti hiipuva valo ei riitä valaisemaan kaukana olevaa taustaa, jolloin kohde irtoaa taustasta erittäin tehokkaasti ja studiomaisesti. Jos taustaa haluaa mukaan, sitä voi valaista erillisellä salamalla. Vaihtoehtoisesti kameran ISO-arvon kasvattaminen ja valotusajan pidentäminen avaavat taustaa helpommin.
Polttoainesuppilosta, ilmastointiteipistä ja kuminauhasta kasattu tee-se-itse-diffuusori tuskin voittaa kauneuskilpailuja, mutta se ajaa asiansa poikkeuksellisen hyvin. Viritelmä ohjaa salaman valon tasaisesti laajana kaarena objektiivin etuelementin ympärille ja luo pehmeän valon ilman jyrkkiä varjoja. Rungon ja objektiivin välissä näkyy loittorengas.
Syväterävyyden hallinta ja tarkennus
Riittävä valo on syväterävyyden parantamisessa olennaista, sillä se mahdollistaa pienemmän himmenninaukon (eli suuremman f-luvun) käyttämisen. Yksittäiskuvissa himmentämisen raja tulee silti ennen pitkää vastaan, minkä vuoksi tarkin alue on tärkeää kohdistaa kohteeseen täsmällisesti, jolloin katse antaa anteeksi osan epätarkkuudesta. Eläimiä ja hyönteisiä kuvatessa terävän alueen etureuna kannattaa aina ankkuroida silmän kohdalle. Terävä silmä luo illuusion kauttaaltaan onnistuneesta kuvasta. Muuten on vain tasapainoteltava aukon valinnassa ja opittava kokeilemalla, mikä f-luku tuottaa vielä tyydyttävän lopputuloksen ilman liikaa diffraktiota - ja mikä ISO-arvo säilyttää kohinan tason kohtuullisena.
Käsivaralta kuvattaessa automaattitarkennus kannattaa usein kytkeä pois päältä. Helpoin tapa tarkentaa on asettaa objektiivi haluttuun suurennussuhteeseen ja hienosäätää tarkennus kohdalleen liikuttamalla kameraa aavistus eteen- tai taaksepäin. Hämärissä olosuhteissa tarkentamista voi helpottaa kiinnittämällä kameraan pienen led-valon.
Nykyaikaisten kameroiden korkea resoluutio antaa anteeksi myös rajaamisen. Tästä syystä kohdetta kannattaa toisinaan kuvata hieman kauempaa eli laajemmalla rajauksella: mitä pienempänä kohde on ruudulla, sitä laajempi syväterävyysalue saavutetaan. Jälkikäteen rajattuna kuva näyttää syväterävämmältä. Samalla valaistuksen tarvekin saattaa vähentyä.
Jälkikäsittelyllä on lopputuloksessa oma tärkeä roolinsa, sillä diffraktion heikentämiä yksityiskohtia voi ja kannattaa terävöittää samalla kun kuvien valkotasapaino ja lopullinen rajaus säädetään kohdilleen. Ohjelmistoissa (mm. Adobe Lightroom, Topaz Photo AI, DxO PhotoLab) on yleistynyt myös tekoälyn hyödyntäminen: se mahdollistaa sekä tehokkaan kohinanpoiston korkeammilla ISO-arvoilla kuvattaessa että yksityiskohtien terävöittämisen. Hieman sumeista alueista arvataan, mitä kuvassa näkyy, jolloin esimerkiksi hennoista karvoista voidaan saada merkittävästi terävämpiä kuin perinteisellä terävöityksellä.
Itse olen löytänyt toimivan tasapainon käyttämällä f/13-aukkoa ja ISO 400 -herkkyyttä. Saatan silti tapauskohtaisesti säätää arvoja suuntaan tai toiseen, jos esimerkiksi haluan saada taustaa enemmän esiin. Jälkikäsittelyssä hyödynnän Adoben Lightroomia ja Photoshopia, minkä jälkeen käytän kuvat vielä Topaz Photo AI -ohjelman kautta – useimmiten ainoastaan terävöittääkseni kuvia, mutta joskus myös kohinan siistimiseen.
Pehmeä ja rauhallinen tausta (bokeh) puolestaan syntyy ennen kaikkea kohteen ja taustan välisestä etäisyydestä. Jos taustalla olevat kasvit tai maasto ovat aivan kiinni kohteessa, taustasta ja sitä kautta koko kuvasta tulee helposti levoton. Kun etsii kohteita, joiden takana on runsaasti tyhjää tilaa, saa taustan sulautumaan kauniin pehmeäksi, vaikka käyttäisi pienempää aukkoa itse kohteen terävyysalueen kasvattamiseen
Kerroskuvaus tuo lisää syvyyttä
Kerroskuvaus (focus stacking) on syväterävyyden hallinnan seuraava aste, joten sitä on parempi käsitellä omana alaotsikkonaan. Kerroskuvauksessa kuvauskohde ikään kuin viipaloidaan. Helppoa on ajatella siivutettua tomaattia, jonka jokainen viipale valokuvataan yksitellen. Kuvaamisen jälkeen kuvat yhdistetään niin, että tarkat alueet muodostavat yhtenäisen kolmiulotteisen kokonaisuuden eli pyöreän tomaatin.
Kerroskuvaamiseen on tarjolla automaattisesti toimivia kiskoja, jotka liikuttavat kameraa mikroskooppisen täsmällisesti jokaisen otetun kuvan välillä. Esimerkiksi äärimmäisen pienten kohteiden mikroskooppiobjektiiveilla toteutettava makrokuvaus voi vaatia kymmeniä tai jopa satoja yksittäiskuvia.
Tavallisessa maastokuvauksessa näin järeisiin menetelmiin ei tarvitse mennä, vaan kerroskuvausta pääsee harjoittelemaan helposti ja täysin ilman kalliita erikoisvarusteita. Kameran objektiivin automaattitarkennus kytketään pois päältä, otetaan ensimmäinen kuva ja siirretään kameraa aavistus eteenpäin ennen seuraavaa räpsäystä. Jo 3–5 kuvan sarja tekee syväterävyydelle ihmeitä, kunhan kuvauskohde pysyy paikoillaan. Vähäinen kameran heilahtelu sivuttaissuunnassa ei yleensä ole ongelma, mutta kohteen ympärille on hyvä jättää hieman pelivaraa.
Lopuksi otetut kuvasarjat yhdistetään kuvankäsittelyssä. Saatavilla on erityisesti tätä varten tarkoitettuja ohjelmistoja (kuten Helicon Focus tai Zerene Stacker), mutta kuvien yhdistäminen onnistuu erinomaisesti myös esimerkiksi Adobe Photoshopilla.
Monet uudemmat kamerat osaavat hoitaa kerroskuvaamisen ja kuvien yhdistämisen itse suoraan kamerassa. Toiminto edellyttää automaattitarkenteista objektiivia. Kokeilin toimintoa vastikään hankkimallani Canon EOS R7 -kameralla. Lopputulos oli varsin lupaava. Luulen silti jatkavani kuvasarjojen yhdistämistä pääosin jälkikäsittelyprosessissa, sillä se mahdollistaa pienten säätöjen tekemisen paremman lopputuloksen saavuttamiseksi. Jos elävä hyönteinen on esimerkiksi heilauttanut tuntosarveaan tai raajaansa kesken sarjan, kuvista voi poistaa ”väärässä” asennossa olevat ulokkeet ennen yhdistämistä, jotta lopulliseen kuvaan ei muodostu häiritseviä haamukuvia.
Kerroskuvaus mahdollistaa syväterävyyden kasvattamisen ilman kuvan pehmenemistä. Kuvan hietakeräkärsäkäs (Philopedon plagiatum) on kuvattu valkoisella alustalla siirtämällä kameraa aavistus eteenpäin jokaisen otoksen välillä. Tällaiseen kuvaan tarvitaan noin 10–20 yksittäiskuvaa, jotka yhdistetään jälkikäsittelyssä yhtenäiseksi otokseksi. Kohteen koko n. 5 mm.
Ensimmäinen kokeilu Canon EOS R7 -kameran automaattisella kerroskuvaustoiminnolla yllätti positiivisesti. Kukka rakentui kuvaan yksittäiskuvaa huomattavasti syväterävämpänä – pienen liikkeen aiheuttamia haamureunoja syntyi vain vähän. Ne muutamat pikkuvirheetkin johtuivat ennen kaikkea siitä, että kuvasarja otettiin täysin käsivaralta ilman tukea tai lisävaloa. Kuvaparin käsittelemättömät otokset on kuvattu luonnonvalossa Canon EOS R7 -rungolla ja Canon EF-S 60 mm f/2.8 Macro USM -objektiivilla.
Liikkeen hallinta ja kameran tukeminen
Liikkeen hallinta voi tuntua yksinään vähiten merkittävältä asialta, mutta se kytkeytyy vahvasti kaikkeen muuhun. Mitä paremmin kameran ja kohteen saa pysymään paikallaan suhteessa toisiinsa, sitä helpompi muut makrokuvauksen haasteet on ratkaista.
Aivan lähietäisyydeltä kuvattaessa jalustan käyttö on usein tuskastuttavan työlästä. Eläviä kohteita kuvatessa tilanne on todennäköisesti jo ohi siinä vaiheessa, kun jalusta on vihdoin saatu oikeaan asentoon. Pidemmällä objektiivilla – esimerkiksi perhosia hieman kauempaa kuvattaessa – jalusta voi silti olla toimiva ratkaisu.
Liike on suhteellista. Kun kohde on makrokuvauksessa yleensä vain senttimetrien päässä etulinssistä, taustan liikkumisesta ei tarvitse kantaa huolta, vaan huomio kannattaa keskittää kameran ja kohteen välisen keskinäisen liikkeen minimoimiseen. Helpoiten tämä onnistuu hyödyntämällä vapaata kättä: sormet tarttuvat kasvinvarteen, jossa kuvattava hyönteinen kököttää. Samaan aikaan objektiivi (tai salaman diffuusori) tuetaan kämmenselkää tai sormia vasten.
Tietysti ulkona kannattaa pyrkiä myös vähentämään tuulen vaikutuksia, jos ei muuten niin asettumalla itse tuulenpuuskien esteeksi.
Kuvien taiteellisuutta voi tehostaa hyödyntämällä peiliä. Sen tulee kuitenkin olla niin sanottu pintapeili, jossa heijastava pinta on päällimmäisenä. Tavallisessa peilissä heijastuspinnan päällä oleva lasi aiheuttaa kuvaan häiritseviä haamukuvia. Kuvassa vesihiippari (Hydrometra gracilenta). Kohteen koko n. 10 mm.
Aloita makrokuvaus ja lähde tutkimaan lähiluontoa
Makrokuvaus voi aluksi tuntua tekniikkaurheilulta ja fysiikan lakien kanssa tasapainoilulta, mutta tietoisuus valon, syväterävyyden ja liikkeen hallinnasta muuttaa epävarmuuden nopeasti oivalluksiksi. Kun perusasiat – kuten diffuusorin hyödyntäminen, tarkennuksen ankkurointi ja vapaan käden tuki – siirtyvät selkäytimeen, itse kuvaamisesta tulee rentouttavaa ja elämyksellistä luonnossa liikkumista.
Hienointa makrokuvauksessa on se, ettei upeiden otosten perässä tarvitse matkustaa maailman ääriin. Kokonainen tuntematon maailma, täynnä pieniä ja kiehtovia otuksia, uskomattomia geometrisiä muotoja ja värien loistoa, avautuu omalta kotipihalta, lähimetsän mättäältä tai ojanpientareelta.
Sama pätee tämän artikkelin kansikuvaankin. Parittelevat muurahaispääköt (Clytra quadripunctata) löytyivät pienen pensaan lehvästön kätköistä, mikä mahdollisti erityisen toimivan ja luonnollisen sommitelman. Ympäröivät lehdet toivat kuvaan hienoa kolmiulotteisuutta ja kirkas päivänpaiste nosti taustavärin kauniisti esiin. Juuri tällaiset ennakoimattomat kohtaamiset tekevät lähikuvauksesta niin palkitsevaa.
Luonto- ja hyönteiskuvauksen ainutlaatuinen piirre piileekin siinä, että jokaisen kuvan taakse kätkeytyy oma tarinansa. Valokuva taltioi tilanteesta vain sekunnin murto-osan, mutta kuvaa katsellessa hetki ja sitä ympäröivät tapahtumat palaavat elävästi mieleen – oli kyseessä sitten käsiään pesevä kärpänen, leukapieltään rapsuttava orava tai poikasiaan ruokkiva lintuemo.
Vaikka makrokuvauksessa usein erikoistutaan tiettyyn aihepiiriin, rajojen rikkominen kannattaa. Särjen suomujen lähikuvaus paljasti yksityiskohtia ja värisävyjä, joita ei paljaalla silmällä olisi voinut arvata olevan olemassakaan.
Artikkelin kuvat on otettu Canon EOS 750D -rungolla, Laowa 100 mm f/2.8 2x Ultra Macro APO -objektiivilla ja Canon Speedlite 270EX II -salamalla, jollei toisin ole mainittu.
KIRJOITTAJASTA
Tapio "Hyönteismies" Kujala on pitkän linjan hyönteisharrastaja ja makrovalokuvaaja. Hän kirjoittaa hyönteisin keskittyvää Selkärangatonta menoa -blogia Suomen Luonto -lehden verkkosivuille ja vastaa lehden yleisökysymyksiin. Hän toimii myös Suomen ötökät – Bugs of Finland -Facebook-ryhmän ylläpitäjänä sekä päivittää kuviaan Instagramiin @hyonteismies.
Hyönteis- ja valokuvausharrastuksen ohella kirjoittaja työskentelee Suomen luonnonsuojeluliiton Luontokaupassa.
Usein kysyttyä
Frame on kuvaajien uusi klubi
Rajalan kanta-asiakasohjelma on inspiroiva paikka kaikille, joilla on intohimo ja kiinnostus visuaaliseen ilmaisuun.
Kanta-asiakkaana saat erityisiä etuja ja tarjouksia, monipuolista inspiroivaa sisältöä ja pysyt ajan tasalla kameratekniikan
ja kuvaustrendien jatkuvasti kehittyvässä maailmassa.
Liittyäksesi jäseneksi kirjaudu ensin asiakastilillesi, tai luo uusi asiakastili.
Pääset hyödyntämään jäsenedut liittymistä seuraavana päivänä.
Juuri rekisteröityneiden asiakkaiden kohdalla Frame -jäseneksi liittymisessä voi esiintyä viivettä.
Liittymällä hyväksyt jäsenehdot ››