Stefan Bremer - Huuto Helsingin yössä
“Valokuva on yhden ihmisen teatteria: voit olla kirjoittaja, dramaturgi, ohjaaja, tekninen toteuttaja ja lavastaja. Valokuva syleilee maailmoja, mutta on samalla mahdottoman intiimi. Kaikesta tärkeimpänä on vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja raivota, tuntea ja reagoida. Valokuva voi olla poliittinen, mutta koskaan se ei ole demokraattinen. Se on yhden ihmisen näkemys ja tulkinta,” filosofoi Stefan Bremer työstään.
Ammattisi tuli sinulle ikäänkuin isäsi valokuvaaja Caj Bremerin verenperintönä. Miten urasi isäsi jalanjäljissä sai alkunsa?
Varsinaisen valokuvaamisen aloitin 14 vuotiaana vuonna 1967 saatuani isältäni Cajlta hänen Asahi Pentax-järjestelmäkameransa sekä 85 mm objektiivin. Kamerassa ei ollut valoitusmittaria joten joudun kysymään isältä valotusneuvoja ennen kuin ensimmäisen kerran ryhdyin tositoimiin. Tuo tapahtuma oli jumaloimani Cream-bändin konsertti Helsingin Kulttuuritalolla syksyllä 1967. Olin onnistunut hankkimaan lipun salin neljännen rivin keskivaiheilta ja istuin siellä jännityksestä jäykkänä odottamassa konsertin alkua. Valoitin 4 rullaa. Kuvasin lähinnä Eric Claptonia joka oli mielestäni jumalan poika ja buddhan reinkarnaatio. Kotona Caj auttoi minua kehittämään filmit. Maailma muuttui synkäksi tarkastellesani kuvaustuloksia. Kaikki filmit olivat peilinkirkkaat, paitsi neljännen rullan kuusi viimeistä ruutua. Siinä löytyi joitakin valoittuneita kohtia ja yhdessä ruudussa tuntui häämöttävän Eric Clapton.
Eric Clapton 1967
Olin murheen murtama. Isä myönsi antaneensa minulle vääriä arvoja. Hän kehoitti valoittamaan 1/125 s. ja f:8. Totuus olikin 1/30 s. ja f:2.8. Olin siis valoittanut 144 negatiiviä viisi aukkoa ali. Horjuin itsemurhan partaalla, ja teki todella mieli suorittaa hieman isänmurhia kaupanpäällisenä. Mutta, kuten mainitsin, yhden filmin alku tai loppupäässä oli muutama tummempi läiskä, eli valoitettu kohta. Caj väänsi omatunnontuskissaan näistä muutamista negoista BEH (extra hart)-paperille pari kopiota ja elämänhalu palasi saatuamme aikaan yhden hyvän kuvan kuva Claptonista. (joka oli parempi kuin Stump -lehdessä julkaistu).
Isälläni oli kodin yhteydessä pimiö, jossa olin viettänyt paljon aikaa pienenä seuraten vedostamista. Pimiö oli valtavan kiinnostava paikka ja sen valaistus ja hajut muistuvat vieläkin mieleen. Caj oli hieman opettanut minulle vedostamisen alkeita ja sain luvan käyttää pimiötä halutessani. Isä antoi muutaman laatikollisen pientä loivaa ja vanhentunutta paperia ja muistutti yhdestä asiasta: “Tee kopioita, kunnes tulee hyvä. Käytä mielummin muutama paperi ja valmista yksi printti, joka on sävykäs sen sijaan, että teet läjän huonoja kopioita.” Hyvä neuvo, mutta valitettavasti vaikeasti toteutettavissa, kun käytössäni oli ainoastaan loivaa vanhentunutta paperia.
Mikä sinua ja isääsi kuvaajina yhdistää? Entä missä suhteessa poikkeatte toisistanne?
Sanoisin, että kiinnostus ja uteliaisuus ihmisiin yhdistää meitä. Caj oli erityisen lahjakas lähestyessään tuntemattomia ihmisiä Viikkosanomien kuvaajana 1950- ja 60-luvulla. Hän osasi tulla toimeen yhtä hyvin duunareiden, maaviljelijöden, kuin yhteiskunnan kermankin kanssa. Caj sai hieroa taitojaan yhteistyössä hyvien kirjoittajien kanssa. Hän oli myös siinä mielessä utelias, ettei aina valinnut totuttuja tapoja tehdä kuvia, vaan yritti löytää oman visuaalisen lähtökohdan kertomuksilleen. Olen itse varmasti perinyt taidon innostua tuntemattomien kohtaamisesta ja ymmärtää, että kuvat pitää ansaita, eikä vain ottaa niitä.
Rockmuusikoiden kuvaamisesta tuli sinulle miltei leipälaji monien starojen päädyttyä kuvattaviksesi myös äänilevykansiinsa. Montako niitä kaiken kaikkiaan kertyi? Entä mitkä levykansista ovat jäänyt päällimmäisenä mieleesi? Kerrotko hieman ideoinnista ja toteutuksesta aina graafiseen sunnitteluun?
Kuvasin ja suunnittelin kymmeniä kansia vuosien -81 ja -85 välillä. Sain näiden neljän viiden vuoden aikana tavata myös mukavia tyyppejä, lähinnä muusikoita, ja nähdä kulissien taakse millaista oli olla stara Suomessa. Jouduin jälleen tajuamaan, miten rajoittunut olen, sekä nielemään ylpeyteni koskien ennakkoluulojani näitä muusikoita kohtaan. Mieleeni tulevat tavalliset ihmiset, jotka ovat yleensä intohimoisia suhteessa omaan tekemiseensä, mutta harvoin diivoja ja itseasiassa mukavia hemmoja ja lyylejä.
Kansitaide oli minulle kuin keittiötaide, jossa sain vääntää ja kääntää mieleni mukaan, itseasiassa minua pyydettiin tekemään niitä juuri sen takia, että kädenjälkeni oli erilainen. Tutustuin valokuvamateriaaleihin ja venytin ja lotrasin sydämen kylläisyydestä ja mulla oli oiva mahdollisuus esittää nämä kuvat Lepakkoluolassa näyttelyssä Valokuva on Rock.
Tämä näyttely yhdisti kahdeksan kuvaajan tuotantoa aiheesta rock tavalla, jota ei oltu nähty ennen Suomessa. Kaikkia meitä yhdisti innostus suomalaisen musiikin uuteen aaltoon, yritettiin pakata kuviimme sama vimma, joka oli läsnä uudessa musiikissa. Itse esitin laajan sarjan käsinväritettyjä ja toonattuja kuvia Dead Kennedystä, UK Subseistä, Hanoi Rockista, Sielun Veljistä, Tuomari Nurmiosta sekä nuorisosta ja faneista. Näyttely oli esillä Lepakossa ja saavutti aikamoisen suosion. Tämän jälkeen olin lopullisesti nalkissa levybisnekseen ja nuoret alkoivat tuntea mua tai ainakin nimeäni.
Suosikkilevykanteni ovat:
1. Hanoi Rocks ensimmäinen LP Saigon Shakes, Bankok Shocks Hanoi Rocks
2. Sielunveljet La`Mourha
3. Smack Rattlesnake Bites
Stefan Bremer ja hänen levykantensa Hakasalmen huvilan meneillään olevassa näyttelyssään.
Canon EOS R6 Mark II + RF 24-105mm 4L IS, 24mm, 1/60 s., f/4, ISO800
Oliko aikansa nuorisokulttuurin ikuistaminen Helsingin yöelämässä sinun pääjuttusi?
Helsinki by Night on ehdottomasti yksi mun pääjutuistani. Tämä senkin takia, että työskentelin sen kimpussa n. 8 vuotta. Mulla oli kova vimma tuottaa mahtava kuvasarja, jossa ihmiset kuplivat yöelämässä Helsingin kauniiden maisemien syleilyssä. Mulla kävi aikamoinen tuuri, että nuorisokulttuuri kehittyi ja alakulttuurit kasvoi esiin juuri oltuani kaikkein hikisimmin projektin kimpussa. Annoin itselleni oikeuden jatkaa kuvaamista kunnes koin, että minulla on täyteläinen kertomus, jonka voin allekirjoittaa. Silti koen, että olen tehnyt muutaman muunkin pääjutun ja monta sivujuttua elämäni aikana.
Huuto, Steissi 1978 Helsinki by Night
Talviyön suudelma Hakaniemessä 1982
Jari Kauppinen ja Laura Jäppinen Cha Cha Klubilla, 1982 Helsinki by Night
Ihminen lienee ollut sinulle aina pääosassa? Ovatko yöelämän pyörteissä ikuistamasi kuvat live-tilanteista ilman sen kummempaa poseerausta tai henkilöohjausta?
Nimenomaan Helsinki by Night sarjassa olen kuvannut live-tilanteissa ihmisiä. En ole koskaan pyytänyt ketään toimimaan malleina, vaan kuvat ovat spontaanisti syntyneet joko kaduilla, kujilla, klubeilla tai vaikka konserteissa. Olen voinut pyytää kuvattavaviani siirtymään parempaan valoon tai katsomaan kameraan, mutta mitään ennakkosuunnitelmia ei ole ollut, vaan otin vastaan, mitä eteeni tulee. Monena yönä kuvasaalis jäi vaisuksi. Silloin ymmärsin, että pitää jatkaa ja ensi kerralla saattaa syntyä jotain parempaa.
Yhtenä iltana hengailin jonkun klubin baaritiskillä ja juttelin niitä näitä kahden nuoren kanssa jolloin kysymykseen tuli tämä tyypillinen -että mitä sä teet, jolloin vastasin että olen valokuvaaja ja olen kuvaamassa tänäkin iltana tulevaa näyttelyäni varten. Toinen kysyi, että mikä on nimesi jolloin vastasin. -Stefan Bremer, jumalauta ei voi olla totta. -Ei saatana, ethän sä oo lainkaan sen näköinen mitä mä kuvittelin. -Jahaa, sorry jos tuotin pettymyksen. Jälkeenpäin pohdin että kuvittelivatko ne, että olin itse rokkistaran näköinen, ruipelo, posket lommolla, pitkä musta tukka.
Laura ja varjomies, Natsa 1982 Helsinki by Night
Risto Heikinheimo, Vanha yliopppilastalo 1984 Helsinki by Night
Ciccilina ja kyrpä Lepakkoluolassa 1988 Helsini by Night
Milloin teatterin ja tanssin maailma alkoi taltioitua kuviisi?
Vuonna 1979 olin valmistumassa Taideteollisesta pohtien eri vaihtoehtoja tienata elantoni. Tiesin, etten halua takaisin lehtikuvaajan töihin paitsi freelancerina (ehkä). Minulle tarjottiin mahdollisuus toimia Helsingin Juhlaviikkojen kuvaajana. Tätä pestiä hoidin pari vuotta ja tutustuin laajasti kulttuurikenttään. Kuvasin kaikkea, mitä Juhlaviikot tuottivat, teatterista, konsertteihin ja performansseista näyttelyihin. Vuonna 1982 minusta tuli Kuhmon Kamarimusiikkifestivaalin kuvaaja ja jatkoin sitä pestiä 40 vuotta. Siellä tutustuin klassisen musiikin tekijöihin ja koska itse olin lähinnä rokkidiggari, mulla oli kattavasti koko esittävän taiteen kenttä hanskassa.
Näin siirryin kuvaamaan Helsingin keskeiset näyttämöt, Kaupungin ja Kansallisteatterista Ryhmäteatteriin ja pienempien ryhmien produktioihin. Tämä oli varsin mieluisa homma, koska sain tutustua todella kiinnostaviin ja luoviin ihmisiin. Olen elättänyt itseäni kulttuurikuvaajana kaikkina näinä vuosina, Rokkikuvaajasta oopperakuvaajaksi, Kansallisbaletin kuvaajasta performanssiesityksiin. Kivointa on marssia sisään produktioihin, kun ne ovat valmistumassa,mutta eivät ole ihan valmiita. Tästä maailmasta sain todella monta tuttavaa ja olen ollut etuoikeutetussa asemassa, koska sain tehdä kuvia produktioista, joista yleensä pidin!
Ballet Pathetique ja miestanssijat nutuissa Kaapelitehdas 1989 Helsinki by Night
Ballet Pathetique, Sami Saikkonen ja Tero Saarinen, Kaapelitehdas 1989 Helsinki by Night
Jorma Uotinen Ballet Pathetique Kaapelitehtaan isossa salissa 1989
Millaista filmikameraa aikoinaan käytit, entä Helsinki by night kuviisi? Kuvaatko nykyisin myös kännykkäkameralla?
Maisemakuvaus:
Aloitin kaupungin kuvaamisen maisemasta ja kaivoin esiin vanhan Linhof -kamerani ja ruuvasin sen kiinni jalustaan. Heitin kotona hyvästit aina, kun ulkona oli kosteata tai sumua ja suuntasin matkaani kohti keskustaa. Kuvasin maisemia myös Pentax67-rullafilmikameralla.
Kaupungilla kaikki oli toisin, ja kävelin lukemattomia öitä omissa mietteissäni hitaasti ilman päämäärää. Usein lähdin liikkeelle 11 maissa illalla ja palasin takaisin Laajasaloon viimeisellä bussilla, mutta välillä jäin ulos koko yöksi ja palasin ensimmäisellä vuorolla takaisin. Tämä hidas laakafilmityöskentely ihmetytti monia ja varsinkin viimeiset kapakasta poistujat halusivat ehdottomasti päästä katsomaan mustan hupun alle. -Hei, tää kuva on ylösalaisin, oli tavallinen kommentti ja kun selitin heille, että minä olen erikoistunut ottamaan ylösalasinkuvia, niin he katsoivat minua hortoilevilla silmillä ja totesivat että: Ai jaahah!
Jatkettuani jonkin aikaa taas ison koon kameran kanssa, tein lopullisen päätöksen tämän näyttelyn suhteen, että oli pakko kääntää kamera kohti ihmisiä, joten toistamiseen panin raskaan kaluston naftaliinipussiin.
Ihmiskuvaus:
70-luvun loppuvuosina tarjosi Helsingin rautatieasema perjantai- ja lauantai-iltoina ohikulkeville aikamoisen spektaakkelin. Viikonloppusin aseman tienoolle kokoontui satoja ja välillä tuhansia esikaupunkinuoria, jotka olivat tulleet paremman puutteessa hengailemaan keskustaan. Itse asuin silloin Lauttasaaressa, mutta monet kaverit taas Laajasalossa tai Herttoniemessä, joten viikonloppusin tuli matkustettua bussilla steissille, jossa odotti bussin vaihto. Jäin miettimään, miten porukka suostuu tunti tolkulla hengailemaan säässä kuin säässä niin tyhmällä paikalla. Steissi oli Deanareiden tai fiftareiden selkeä kotimesta ja itse olin melko ulalla näiden touhuista, mutta uteliaisuus ja ennakkoluulot ajoivat minut kuvaamaan heitä monena viikkonloppuna. Täten avautui kauan kaivattu mahdollisuus räiskiä pienellä kameralla.
80-luvun alussa nuorison alakulttuuriskene siirtyi sisätiloihin, klubeihin ja ravintoloihin. Sain vihdoin kaipaamani dramaattiset yksilöt kuviin. Ja nämä futuristit, mustahuulet ja narsistit eivät vastustaneet kuvaamista, vaan monasti oikein nauttivat olla cooleina kamerani edessä. Huomasin että moni näistä expressionistisesti pukeutuneista ja meikkaavista nuorista oli sangen fiksua porukkaa ja niin kuvaaminen muuttui seurusteluksi ja keskusteluksi. Kuvaustahti rauhoittui ja ystävystyin monen mallini kanssa. Tuolloin kuvasin pienellä kameralla, joko Leica M2- tai Olympus OM2 -kameralla. Yleensä yritin kun vain oli mahdollista kuvata vallitsevissa valoissa, mutta oli mulla aina mukana pieni kahden pariston salama, jossa oli pitkä puhelinjohto kiinni kamerassa.
Kännykkäkuvaus:
Nykyään kuvaan päivittäiset Helsinki-kuvani kännykällä. Haluan liikkua mahdollisimman kevyellä kantamuksella. Nämä kuvat postaan lähinnä Facebookiin. Viihdytän itseäni näillä kevyillä kuvilla, joissa mielestäni yksi juju on nopea havainto, huumori mutta myös kaupungin kauneus ja luonnonelementtien vuoropuhelu, maa, meri, taivas, valo, vuorokauden hetki ym. Mutta toden tullen kaivan kunnon järjestelmäkamerani esiin.
Olet myös opettanut seuraajiasi mm. Taideteollisessa korkeakoulussa (nykyisessä Aalto-yliopistossa) sekä Kuvataideakatemiassa. Kumpaa painotat enemmän ilmaisua, vai tekniikkaa?
Taikin valokuvaosastolla mulle annettiin vapaat kädet vetää kakkosten kanssa koko vuoden pituisia kursseja. Päätin, että aihe olisi ihmiset ja niin kurssista tuli kontaktivalokuvauksen työpaja. Yritin muistaa mistä itse oli pitänyt opiskelussa ja mitkä jutut eivät toimineet. Keitin tästä omanlaisen soppani. Ensinnäkin vein opetuksen pois koulusta, pois siitä rutiinista, joka on läsnä jatkuvasti. Pois siitä hieman ummehtuneesta turvasta, jossa helposti voi piiloutua pimiöihin piilottaen omat tekemisensä. Tavattiin lähinnä oppilaiden luona, mun kotona, kuppiloissa ja hämärissä paikoissa. Poistettiin yhdeksästä viiteen rutiinit ja tavattiin milloin sovittiin ja yleensä minä olin se, joka sopi muiden puolesta.
Pakotin oppilaat ulos turuille ja toreille kuvaamaan ihmisiä, sekä tuttuja mutta myös tuntemattomia. Tämä oli monelle ahdistava kokemus, mutta tarpeellinen koska valokuvaus silloin oli vielä hyvin kontaktihakuista ja kohtuullisen dokumentaarista. Vuosi vuodelta yritin rikkoa rutiineja vielä enemmän. Menin jopa niin pitkälle, että takavarikoin intensiivijakson alkajaisiksi oppilaiden kotiavaimet ja totesin, että he saavat hommata ihmisen, joka lähiviikkoina kastelee kukat kotona. Onneksi kellään tällä kurssilla ei ollut omia lapsia, tai ehkä muistan väärin.
Aloitettiin ottamalla yhden ison huoneen Lepakkoluolassa haltuumme ja lähdettiin siivooamaan ja luuttuamaan huonetta. Tämän jälkeen sisustettiin huonetta sängyillä ja huonekaluilla, jotka löytyivät Lepakon kirpputorilta ja tehtiin olomme kohtuulliseksi. Käytävällä oli vessa ja jossain löytyi jopa suihku, joten en ottanut marinoita olosuhteista kuuleviin korviini. Hommattiin kahvinkeitin ja lämpölevy. Kellarissa oli Keijo Kansosen rakentama labbis, jossa kehiteltiin filmejä ja tehtiin pinnakkaisia. Ainoa hankaluus pimiön suhteen oli se, että apuripunkkarit, jotka olivat punkliikkeen pohjasakkaa olivat majoittuneet juuri labbiksen eteen. Jouduin välillä eskorteeraamaan oppilaita perille, mutta muutaman päivän jälkeen kaikki tajusivat, että populan hurja ulkonäkö hämäsi, kaikki olivat leppoisia, joskin yleensä kovasti kännissä.
Työpaja eteni ja yöunet lyheni sitä mukaa, kun juttelu huoneen ison pöydän ympärillä kiihtyi. Ensimmäisenä iltana mentiin nukkumaan kahdelta ja jo viikon kuluttua kaaduttiin punkkiin kuuden seitsemän maissa. Monet halusivat minulta tivata, että tulevatko he oikeasti valokuvaajiksi. Tämän tyyppinen opetus on antoisaa, vaikka myönnän, etten enää jaksaisi. Siis vastaus kysymykseen - ILMAISU etunenässä ja tekniikka sivujuonteena.
Menetit yllättäen näkösi vuonna 2022 vasemmasta silmästäsi, joka oli juuri kuvausilmäsi. Et kuitenkaan menettänyt kykyäsi nähdä, vaan aloit harjaannuttaa kuvaamiseen oikeaa silmääsi. Miten kykysi kuvata on sillä onnistunut?
Sairastuttuani Covidiin minulla oli pitkän aikaa korkea kuume ja samalla korkea verenpaine. Silloin puhkesi verisuoni vasemman silmän verkkokalvon alla. Heräsin aamulla siihen, että tämän silmän näkökentässä oli tumma epämääräinen läiskä, joka täytti suurimman osan näöstäni. Toivuttuani Coronasta silmää leikattiin, mutta varsinaista muutosta tilanteeseen ei saatu aikaan. Kun vähitellen totuin siihen, että minusta oli tullut yksisilmäinen, yritin järkeillä millaiseksi tulevaisuuteni muodostuisi. Löytäisinkö avauksen taiteellisessa työskentelyssäni, johon voisin keskittyä ja mahdollisesti kommentoida vasemman silmäni menetystä. Otin varovasti kameran käteeni ja tutkin miten voin sen avulla rekisteröidä ympäröivää maailmaa. Huomasin, että se oli mahdollista. Aloin ottaa kuvia pyöreistä esineistä ja päätin, että jatkan kameran kuljettamista mukanani.
Ymmärrettyäni, että luova haluni ei ollut kadonnut, keskityin käsittelemään tilanteeni yhä abstraktimmassa muodossa.
Musta aukko sarjasta Black Hole 2022
Laukkaava hevonen sarjasta Black Hole 2022
Mitä muuta teet silloin kun et kuvaa? Rakastat merta ja perhettäsi. Liittyykö se jotenkin niihin?
Vietän perhe-elämää, tapaan ystäviä, olen studiollani, vaellan pitkin Helsinkiä ja metsiä, viihdyn saaristossa, luen kirjoja, katson filmejä ja TV-sarjoja, käyn taidenäyttelyissä, kirjoitan, laitan ruokaa, matkustan ja rapsutan Molly-koiraa.
Palava kukka sarjasta Katoavaisuus 2023
Summa summarum eli millaisen yhteenvedon teet tähänastisesta huikeasta urastasi?
Olen onnellinen ja ylpeä siitä, että olen voinut elättää itseni valokuvaajana. Olen ollut etuoikeutettu suhteessa toimeksiantoihin, koska niiden kautta olen tutustunut kaikenkarvaisiin ihmisiin ja outoihin tilanteisiin. Olen myös onnellinen opettajakokemuksistani, koska olen saanut työskennellä niin monien lahjakkaiden ja hauskojen oppilaiden kanssa. Olen saanut mahdollisuuden tehdä yhteistyötä eri luovan alan ihmisten kanssa ja syventyä tekemisen problematiikkaan monesta näkökulmasta.
Koska olen ennakkoluuloinen ihminen, valokuvaus on tarjonnut minulle monia mahdollisuuksia romuttaa ennakkokäsityksiäni yhä uudestaan, sillä valokuva on oiva tapa lähestyä ihmisiä ja ilmiöitä. Valokuva on alibi ja notkeasti taipuva tekemisen muoto. Valokuva on yhden ihmisen teatteria: voit olla kirjoittaja, dramaturgi, ohjaaja, tekninen toteuttaja ja lavastaja. Valokuva syleilee maailmoja, mutta on samalla mahdottoman intiimi.
Kaikesta tärkeimpänä on vapaus syventyä ja toimia, hymyillä ja raivota, tuntea ja reagoida.
Valokuva voi olla poliittinen, mutta koskaan se ei ole demokraattinen. Se on yhden ihmisen näkemys ja tulkinta.
Isä ja poika, Stefan ikuistamanani Mielikuvasarjaani 12.11.2025 ja Caj Bremer vuosikymmen sitten 2.11.2015
STEFAN BREMER
Haastattelun lopetuskuvaksi halusin ikuistaa Stefan Bremerin ikäänkuin sisäänheittäjänä omaan näyttelyynsä Hakasalmen huvilan edustalla.
Canon EOS R6 Mark II + RF 24-105mm f4 IS, 1/500s., f/4, ISO 800, täytesalamana Speedilte EL-5.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.