Harri Heinonen - Omien fantasioidensa luoja ja dokumentaristi
Harri Heinosella on ainutlaatuinen kyky koota luonto- ja kaupunkikuvistaan lähes taianomaista hetkeen pohjautuva tarinaa. Toisaalta hän on myös taitava dokumentaristi.
Olipa kyseessä sitten luonnonmaisema tahi katuelämän kuvaus sinä et tyydy vähään, vaan kokoat suorakaiteen muotoiset suuret kuvateoksesi elementeistä huikeiksi kokonaisuuksiksi. Miksi ja miten? Entä vastaavatko ne todellisuutta vai ovatko kuvasi enemmän omia näkemyksiäsi?
Ajatus kuvan rakentamisesta elementeistä tai kuvien liittämisestä yhteen syntyi tehdessäni Streetscpes -näyttelyä. Minulla oli tuhansia katukuvia matkoiltani suurkaupungeissa. Pohdin mitä valokuvalle tapahtuu, kun kuvaamisen hetki ei enää olekaan yksi tietty hetki, vaan päällekkäisiä aikatasoja. Voiko kokemuksen kaikki hetket ylipäätään olla yhtä aikaa läsnä, vai sulkeeko kokemus pois toisia kokemuksia? Voivatko kuvat näyttää jotain, mikä on kokemuksellisesti totta? Näin syntyi ajatus kasata asioita yhteen. Olen aina ollut kiinnostunut valokuvasta ilmaisun välineenä itsessään, sekä valokuvasta käsiteellisenä rakennelmana. Tähän kiteytyy paljon sitä, mitä valokuvataiteen parissa työskentely juuri minulle on. Maisemakuvissa lähtökohta on todellisissa paikossa, mutta maisemat muuttuvat mielenmaisemiksi, visioiksi yksinäisestä erämaasta. Lopullinen teos näyttää romanttiselta maalaustaiteen maisemalta, mutta tarkka katse löytää maisemasta eräänlaisia ”halkeamia ja säröjä” tai ”tekniikan mukanaan tuomia virheitä”, jotka ikään kuin huutavat, että älä usko näkemääsi niiden etäännyttäen katsojan kuvan illusatorisesta maailmasta. Kaikesta huolimatta kuva on elämyksellisesti ”totta”, vaikka kyseistä maisemaa ei oikeasti ole olemassa. Toivon, että näin katsojalle myös syntyy tilaa ajatella ”toisin”.
Kenen luonto? Yhteisillä poluilla näyttelyyn Jyväskylän taidemuseossa tulijoita tervehti liki seinän kokoinen upea maisemateos, jonka edessä poseeraat jutun alussa. Sen ääreen pysähtyi ihmetellen, voiko kuva olla totta? Se on kuin kunnianosoitus meitä ympäröivälle luonnolle, jonka äärellä on kunkin hyvä hiljentyä ja miettiä omaa luontosuhdettaan. Kuinka upea teoksesi syntyi?
Aluksi laitoin kuvankäsittelyohjelmassa erämaavaelluksilla kuvaamiani kuvia päällekäin pudottamalla kaikkien kuvien läpinäkyvyyttä. Ajatuksena eräänlainen kokonaisvaltainen kokemus kuljetusta matkasta. Varsin nopeasti keksin, että voisin 1800-luvun maisemaalareiden tapaan ”luonnostella ulkona ja koostaa teoksen ateljeessa”. Samalla voisin ikään kuin kommentoida maiseman ja erämaan esittämisen konventioita. Kyse ei ole enää kollaasista vaan pikemminkin rekonstruktiosta; kuvan uudelleen järjestämisestä.
Teos on rakentunut tietokoneella ”maisemamaalarin” tapaan. Kymmenet, jopa sadat kuvat, joita olen aikojen saatossa ja kuvannut Skotlanissa, Ruotsin ja Suomen Lapissa sekä Lofooteilla Norjassa yhdistyvät uudeksi kokonaisuudeksi. Teos on syntynyt kerros kerrokselta prosessin aikana, ei tarkan ennakkosuunnitelman tuloksena. Päällekäisinä, osin läpinäkyvinä pinoina valokuvat aluksi katoavat tietokoneen näytöllä, eräänlaiseen tasaiseen harmauteen, heräten henkiin uudelleen säädettäessä kuvan valoisuutta ja tasojen läpinäkyvyyttä.
Kuvaa tehdessä joutuu samalla pohtimaan kokemuksia ja näkemäänsä ja suhdettansa niihin. Valokuvassa on samanaikaisesti läsnä ristiriita sen välillä mitä ihminen näkee ja mitä hänen pitäisi ymmärtää näkemästään.
Teit kesällä reissun lappiin kuvaten siellä paahtavassa kesähelteessä, ei pelkästään maisemia, vaan myös erilaisia elementtejä tulevien kuviesi rakenteluun. Oliko sinulla mielessä jo reissuun lähtiessäsi kuva(t) joita aiot luoda, vai millainen on niiden syntyprosessi?
Minulla on kuvatessa yleensä päässä jonkinlainen löyhä idea siitä, mitä olen kuvaamassa ja mitä varten. Pohjoisen retken tavoitteena oli kuvata koskia ja vuoria, toisin sanoen materiaalia, jota tarvitsin uusia teoksia varten. Kuvatessani toimin aika intuitiivisesti, kun jokin näyttää kuvaamisen arvoiselta kuvaan sen. Tämä on digikuvan parhaita puolia, kun ei tarvitse ajatella filmin kulumista. Itse asiassa usein nautin siitä tunteesta, kun vain voi laukaista kameran ja poimia materiaalia.
Työskentelyssäni on kiintoisaa myös se, että pienestä purosta voi rakentaa pauhaavan kosken kuvan kokoa muuttamalla. Toisaalta minulle on tärkeää myös kokemus koskesta tai purosta, usein kuvaamiseen ja kuvan tekemiseen liittyy patikointia ja luonnossa oleskelua. Kuvatessani etenen assosiaatioiden ja intuition kautta. Kun päässä on jonkinlainen käsitys siitä mitä on tekemässä, niin kuvat kyllä lopulta löytyvät ja syntyvät. Kuvaaminen on minulle paljon myös ajattelua ja asioiden pohtimista. Luotan siihen, että herkistyessä havainnolle luonto lopulta antaa minulle materiaalia kuvina.
Idea yhdistää useita kuvia yhteen eräänlasiksi kollaaseiksi kehittyi varmaan siksi, että kolmen New Yorkin matkan jälkeen minulla oli tuhansia katukuvia kyseisestä kaupungista. Kuvasin Fujin X-pro-2 kameralla, joka oli oivallinen tähän tarkoitukseen.
Kadulla käveleminen tai oleminen on moniaistista, kehollista, osallistuvaa tilassa olemista ja kokemista. Emme siis vain katsele, vaan olemme mukana katuelämässä, jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen kanssa. Käveleminen on myös tapa luoda katuelämää. Se kokoaa yhteen paikkoja ja niiden ominaisuuksia sekä tapahtumia ja kohtaamisia ihmisten kanssa.
Kollaasi on minulle eräänlainen häiriö kuvamassassa, joka asettaa pohtimaan myös valokuvaa ja kuvallisuutta uudella tavalla. Koen, että maailmassa jossa kuvia on kaikkialla, kuvan roolin pohtiminen on erittäin ajankohtaista.
Streetscapes -kuvasi ilmentävät surrealistisella tavalla suurkaupungin sykettä ja jatkuvaa liikettä. Millainen on sinun katuelämäsi mysteeri?
Katukuvaus on ollut minulle ikään kuin valokuvauksen harjoitus, jossa harjaannutetaan niin silmää poimimaan kiinnostavia asioita ajan ja tapahtumien virrasta kuin käden ja kameran salamannopeaa yhteispeliä. Katukuvaus on ollut minulle turistimatkojen huvia silloin, kun en halunnut viettää aikaa vaikkapa kaupoissa tai nähtävyyksiä katsellessa.
Suurkaupungin kaduissa on jotain mysteerin kaltaista. Kadulla ei näytä olevan mitään pysyvää. Ne ovat jatkuvassa liikkeessä ja vain hektinen tapahtumien virta ja jatkuva muutos ovat todellista. Tuo erilaisten ihmisten, ärsykkeiden ja tilanteiden virta on huumaavaa. Lisäksi esimerkiksi New Yorkissa talvipäivän valo oli itsessään lumoava auringon säteiden heijastuessa pilvenpiirtäjien seinistä luoden voimakkaita kontrasteja, sekä rytmiä valon ja varjon avulla.
Katukuvauksesta minua kiehtoo myös eräänlainen valokuvallinen sattuma ja ennakoimattomuus. Huomasin, että kuvissani oli lukuisia kiinnostavia tilanteita ja elemettejä, joita en ollut kuvaustilanteessa edes huomannut, jonkinlaisia esiin nousevia tapahtumien vuossa syntyviä tilanteita. Ehkä tämä synnytti ajatuksen yhdistää kuvia.
Liverpoolissa tarkoituksenani oli kuvata jalkapallojoukkue Evertonin tunnuksessa olevaa Prince Rubertin tornia. Tavoitteenani oli kuva, jossa torni näkyisi etualalla ja taustalla Liverpoolin kaupunki sekä Mersey-joen suisto.
Kiirehdin rautatieasemalta jalan suunnittelemalleni kuvauspaikalle. Tornin jo näkyessä huomasin talojen väliin jääneen nurmialueen, jonka joku oli muuttanut jalkapallokentäksi maalaamalla aitaan maalikehikon. Otin muutaman ruudun ja jatkoin matkaani varsinaiseen kuvauskohteeseeni. Paikalle päästyäni taivas avautui ja aurinko paistoi jyrkkänä vastaisesti, eikä paikalta edes näkynyt Mersey-jokea. Otin pettyneenä muutaman ruudun tornista tietäen etten käyttäisi niitä missään. Ja päätin palata kaupungin keskustaan.
Football Landscapes kirjan kuvavalintoja pohtiessamme Mikko Auerniityn ja Otso Kantokorven kanssa, poimi Otso ”maalikuvan” todeten ”tässähän on kansikuva”. Näin kuvasta, joka oli täysin suunnittellematon ja suuressa määrin sattumaa, tuli kirjamme kansi. Minusta juuri tällainen löytäminen on valokuvauksessa kaikkein hienointa.
Jalkapallon maisemien taltioimisessa sinulla on ollut mukana kollegasi Mikko Auerniitty, joka on laillasi “hurahtanut” jalkapalloon. Olette tehneet yhteisnäyttelyitä ja työstäneet myös kirjan Football Landscapes -projektiin liittyen. Kumpaistakin teitä yhdistää paitsi valokuvaaminen niin myös jalkapallo. Miten yhteistyönne potkaistiin liikkeelle?
En ole pelannut jalkapalloa. Kotipaikallani lapsuudessani pelattiin pesäpalloa. Itse asiassa lukiossa inhosin jalkapalloa, koska sitä pelattiin lähes aina liikuntatunneilla. Aloittaessani sosiologian opinnot 1980-lopussa jalkapalloon liittyvä huliganismi nousi puheenaiheeksi Heyselin 1985 joukkotappelun ja Hillsboroughin 1989 tapahtumien jälkeen. Tuolloin minussa heräsi sosiologinen mielenkiinto jalkapalloa kohtaan: miksi ihmismassat innostuvat jostain niin turhanpäiväisestä kuin jalkapallo jopa niin, että se saa heidät kiivailemaan ja tappelemaan jalkapallokatsomossa joukkueensa puolesta. Minustakin tuli myöhemmin jalkapallofani, koska halusin ymmärtää ilmiötä sisältä päin. Tämä kiinnostus on johtanut väitöskirjaan ja kuvausprojekteihin.
Mikon kanssa ollaan tunnettu opiskeluajoiosta lähtien. Työskentely yhteisissä projekteissa on ollut helppoa, koska meitä on yhdistänyt samanlainen näkemys valokuvasta välineenä. Työryhmätyöskentelyssä saa helposti jatkuvaa palautetta tekemisestään, mikä mahdollistaa myös kehittymisen kuvaajana.
Roomassa Forum Romanumin, Colosseumin ja Santa Maria Maggiore -kirkon välissä, Montin kaupunginosassa, kaukana turistien poluista eräällä pienellä kujalla on Il Gladiatorea eli jalkapalloilija Francesco Tottia esittävä graffitti. Jalkapallojoukkue AS Roman punakeltaisia värejä vasten Il Gladiatore juhlii maaliaan nostaen katseensa nöyränä ylöspäin, osoittaen sormellaan kohti taivaita. Tuo sormi on kuin mukaelma Michelangelon kuuluisasta freskosta Aatamin luominen.
Graffitin arkipäiväisyydessä on jotain lyyristä, aitoa ja elinvoimaista. Elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinin mukaan juuri maalinteko jalkapallossa on säkenöivien sointujen luomista, puhdasta lyriikkaa. Vaikka graffitti ei tulisi säilymään tuhansia vuosia Colosseumin tapaan, niin se muistuttaa minua aina siitä, kuinka tärkeää on tarttua hetkessä ohi vilahtavaan, vähäpätöiseltä näyttävään aiheeseen, nauttiakseen taiteesta ja elämästä.
Football Landscapes kuvaa kirjan jalkapallon maisemia, mutta vailla ihmisiä, miksi? Eivätkös juuri pelaajat, yleisö ja fanit ole se olennaisin osa jalkapalloa? Kuten yhdessä toteuttamassanne Football Colours -näyttelyssänne (2006), jossa suomalaiset fanit esiintyvät tunnusomaisissa väreissään EM-karsintaotteluissa.
Aiemmassa Football Colors projektissa kuvasimme todellakin faneja Olympiastadionilla ennen maaotteluita, mutta Football Landscapes projektissa halusimme katsoa ilmiötä toisin. Jalkapallo muokkaa jokapäiväistä ympäristöä ja maisemaa. Sen poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen merkitys lisääntyy kaikkialla maailmassa koko ajan. Football Landscapes projektissa on ollut kyse etäisyyden ottamisesta kohteeseen ja kohteiden esittämisestä eleettömästi sekä arkisen neutraalisti. Meillä oli jopa ajatus, että kuvattaisiin vain pilvisinä päivinä, jolloin valo on mahdollisimman tasainen. Tämä ei käytännössä kuitenkaan onnistunut (esim. Liverpool kuva).
Kuvissamme jalkapallon maisemat näyttäytyvät usein tyhjänä kulissina, mutta uskon että kuvien äärelle pysähtyessä niiden narratiivisuus lisääntyy. Pienet vihjeet kuten aitaan maalattu maalikehikko voi herättää katsojassa muistijäljen ja katsoja itse luoda tarinan kuvan näyttämölle - juuri tällaisiahan pihapelit olivat lapsuudessa, kun Beckenbauer latasi kanuunan maalin yläkulmaan. Kyseessä on eräänlainen läsnäolo poissaolossa.
Mitä teet tällä hetkellä valokuvauksen parissa tai muuten?
Valokuvaajan olen tehnyt hyvin erilaisia tilaustöitä, teknisesti vaativaa taideteosten jäljennöskuvausta, miljöömuotokuvia jne. Olen käyttänyt valokuvaa akateemisen tutkimuksen apuvälineenä ja toteuttanut omia kuvausprojekteja. Valokuva onkin välineenä erityisen mukautuvainen erilaisiin käyttötarkoituksiin.
Tällä hetkellä työskentelen Suomen kulttuurirahaston Etelä-Savon rahaston apurahalla tämän maisemahankkeen parissa.
Myös läänintaiteilijana alkanut yhteistyö Marko Hämäläisen kanssa on ollut antoisaa. Kuratoimme yhdessä Heikki Willamon Metsän sylissä näyttelyn 2024 Mikkelin taidemuseoon. Kenen luonto? -yhteisnäyttelykin on saanut alkunsa yhteisestä mielenkiinnosta luontoaiheisiin. Jyväskylän taidemuseon jälkeen Kenen luonto? -näyttelymme tulee esille Mikkelin taidemuseoon helmikuussa 2026 ja kesällä 2026 Hyvinkään taidemuseoon.
Tapasimme toisemme Kenen luonto? - Yhteisillä poluilla yhteisnäyttelyn avajaisten yhteydessä Jyväskylän taidemuseossa. Olette valokuvataiteilija Marko Hämäläisen kanssa koonneet yhteen melkoisen työryhmän kokeneita ja palkittuja valokuvataiteilijoita oivalluksineen tarjoten näkökulmia toimimaan luonnon hyväksi. Miten sinä rakennat omaa yhteyttäsi luontoon taiteesi keinoin avaten sitä myös yleisölle?
Kymmenkunta vuotta sitten kiinnostuin patikoimisesta ja vaeltamisesta, joka on vienyt minua niin Englantiin kuin Lappiin ja Pohjois-Norjaan. Taiteilijana kuljen maastossa antaen sekalaisten havaintojen ja kokemusten virrata lävitseni. Teosteni lähtökohta on siis todellisissa paikossa, mutta maisemat muuttuvat ennemminkin mielenmaisemiksi, yksinäisestä ja anteeksiantamattomasta erämaasta. Kyse ei ole enää vain valon tai hetken tallentamisesta, vaan kenties astumisesta uuteen kuvalliseen todellisuuteen, jossa alkuperäinen ja keinotekoinen sulautuvat yhteen. Teokset toivottavasti avaavat tilaa kokemukselle ja rohkaisevat löytämään, sillä kulkijan antautuessa reittinsä vietäväksi. Hän saattaa löytää fantasiansa.
Miksi juuri edellä esitellyt otoksesi valikoituivat mielikuvinasi?
Valitsin mielikuvikseni näitä uusimpia töitäni, koska ne on nyt vahvasti omissa ajatuksissani ja mielikuvissani. Otin mukaan myös vanhempia Football Landscapes -kuvia, koska kyseistä projektia tehdessä koin kehittyneeni havainnoijana ja valokuvaajana.
Kaupunkien kaduilla kävely vaihtui kymmenen vuotta sitten erämaassa kävelyksi, patikoinniksi ja valtamiseksi. Taiteilijana kuljen metsissä ja maastossa antaen sekalaisten havaintojen ja kokemusten virrata lävitseni. Sillä kulkijan antautuessa reittinsä vietäväksi, hän saattaa löytää fantasiansa. Rakennan teokseni yhdistelemällä päällekkäin ja rinnakkain kymmeniä, joskus satoja valokuvia. Erämaan mahtipontisuus kiteytyy maisemakuviksi, jotka muovautuvat sen mukaan millaisen luontosuhteen läpi niitä tarkastellaan. Teokseni avaavat tilan kokemukselle, joka haastaa ymmärrystämme paikastamme osana elonkirjoa ja rohkaisevat löytämään luonnon omasta mielikuvituksestamme.
Tämä on yksi Jyväskylän taidemuseon Kenen Luonto - yhteisillä poluilla näyttelyssä mukanaolleista teoksistani. Suvannossa joen vesi liikkuu viereisiä osuuksia hitaammin, teos onkin nimensä mukaisesti levollisempi ja seesteisempi kuin muut näyttelyn teokset, jylhyyttä maisemaan tuovat kallioharjanteet ja taustalla kohoava vuori.
Harri Heinonen poseeraa Kenen luonto? - Yhteisillä poluilla -näyttelyn varjoisalla kujalla.
Canon R7 + Laowa Argus 33mm f/0.95 CF APO, 1/800s. f/0.95, ISO 800.
HARRI HEINONEN
HARRIN KUVAUSKALUSTOA
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.