Sonja Venäläinen - Filmille uskollinen nostalginen esteetikko
Sonja Venäläistä voidaan valokuvaajana pitää maailmankansalaisena monestakin syystä. Hänen valloittavat näkymänsä on paitsi ikuistettu ikäänkuin maailman ympäri, niin olleet myös esillä gallerioissa ulkomailla varsin laajalti, mm. Barcelonassa, New York Cityssä, Los Angelesissa, Zürichissa sekä Tel Avivissa. Hän on poikkeuksellinen valokuvaajana myös siksi, että on kuvannut aina filmille.
Olet nykypäivän mittapuussa varsin poikkeuksellinen valokuvaajana kuvaten yksinomaan filmille. Eikö digille kuvaaminen olisi helpompaa?
Kuvaan filmille, sillä tykkään tehdä asiat vaikeimman kautta.. heh, no ei sentään. Tunnustan nauttivani hitaudesta, tarkkuudesta ja ajan venyttämisestä. Olen pohjimmiltani hyvin nostalginen ihminen ja pidän siitä, että joudun odottamaan nähdäkseni ottamani kuvat ja päästäkseni palaamaan hetkiin, joissa koin olevan jotakin tärkeää ja kuvaamisen arvoista. Filmille kuvatuissa kuvissa on myös tietynlainen estetiikka, joka kiehtoo minua ja miellyttää silmääni. Erilaiset prosessit sekä tekniikat tuovat mielenkiintoa tekemiseen ja pitävät tämän homman antoisana. En kiellä digitaalisuuden helppoutta ja käytännöllisyyttä, mutta filmille kuvaamisessa on jokin oma taikuutensa, joka viehättää.
Olet 35-vuotiaana vielä suhteellisen nuori valokuvaaja. Silti urasi on kestänyt jo peräti 22 vuotta. Miten aikoinaan ryhdyit kuvaajaksi? Entä missä ja miten olet oppinut pimiötyöskentelyn salat ja eri kuvatuotannon vaiheet? Oletko itseoppinut?
Filmikärpänen iski minuun 13-vuotiaana yläasteen pimiössä. Muistan miten paljon minua kiehtoi koko prosessi ja miten maagiselta kaikki tuntui. Kesäloman alkaessa luokkakaverit lähtivät matkoille ja minä jatkoin koulun pimiön käyttöä koko kesän ajan. Opettelin kehittämään omat filmini ja vedostamaan omat kuvani. Tutustuin myös sinä kesänä jazz-musiikkiin, jonka tahtiin puuhastelin koko kesän itsekseni pimiössä. Tästä on minulla varsin kauniita muistoja. Myöhemmällä iällä vahvistin pimiötyöskentelyn ja filmikuvaamisen taitoja erinäisillä kursseilla Barcelonassa sekä New Yorkissa, missä toimin vapaaehtoisena Bushwick Community Darkroomin ensimmäisten vedostuskoppien rakentamisessa. Suomessa olen opiskellut valokuvatuotannon osatutkinnon.
Kuvia ensimmäiseltä kuvaamaltani rullalta vuonna 2003. Nämä ovat kuvattu koulusta lainatulla Pentax K1000-kameralla. Kaikki kuvat ovat muistaakseni jostakin päin Espoota.
Ikuistamasi näkymät ympäri maailmaa ovat intensiivisiä kuvallisia matkakertomuksia maisemineen, detaljeineen ja ihmisineen. Ovatko ne kaikki syntyneet spontaanisti matkojesi edetessä vai oletko suunnitellut kuvauksia paljon ennakkoon?
Olen aina antanut tuulen kuljettaa minut minne ikinä sattuu, varsinkin reissatessani tai vaeltaessani päämäärättömästi luonnon helmassa. Tällainen lähestymistapa ei mahdollista asioiden suunnittelua kovin pitkälle, joten suurin osa valokuvistani vuosien varrelta on spontaaneja hetkiä, joina olen tarttunut tilaisuuteen ikuistaa jotakin itselleni tärkeää. Tunteet vievät minua kuvien ääreen ja ovat vaatimus sille, että edes otan kuvan. Kuvaamani ihmiset tai maisemat säväyttävät minua siis aina jollain tavalla. Olen erittäin emotionaalinen ja herkkä ihminen, monet tilanteet saavat minut häkeltymään helposti. Lähestyn vaikeitakin tilanteita kuvien kautta, tavallaan hyvin terapeuttisestikin. Mielialani ohjaavat minua vahvasti kuvien äärelle, eikä niitä voi kovin usein ennakoida.
Arktista maisemaa Islannista
Lake District aamuyössä
Lämpöä iholla
Kuvaukset Aniela Parysille Montserratin huipulla
Talven taikaa Sipoossa
Valaise hieman kohdemaitasi… Mikä niistä on ollut eksoottisin ja kiehtovin? Entä haastavin?
Kiehtovimpia paikkoja minulle ovat luonnonmaisemat, varsinkin avarat ja karut ympäristöt. Sydäntä lähimpänä voisin mainita Siperian, josta sukuni on kotoisin äitini puolelta. Se on suureksi osaksi ankaraa erämaata, mutta myös erittäin monipuolista biodiversiteetin suhteen. Ihmiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Myös Islanti (josta kuva tämän vastauksen jälkeen) on painunut mieleen luontonsa puolesta. Nämä kaksi kohdetta ovat täydellisiä kuvauksia sielunmaisemistani; laajoja paikkoja, joissa ihminen tuntee olonsa pieneksi. Usein maisemakuvissani esiintyy pienen pieni henkilö, joka osaltaan kuvastaa meidän merkitsemättömyyttä tässä maailmassa, mutta myös sitä tunnetta, jonka itse saan avaran luonnon avautuessa edessäni.
Nuorempana rakastin metropoleja, mutta nykyään hakeudun enemmän luonnon rauhaan. Nautin kovasti ajastani Tokiossa hiljattain, mutta kuvauksellisesti sain paljon enemmän irti Japanin maaseudusta. Tokio haastoi minut muistamaan, mistä pidän katukuvauksessa, mutta loppujen lopuksi olen ihmisenä muuttunut hurjasti viimeisen vuosikymmenen aikana ja sen myötä oppinut arvostamaan omaa rauhaa ja hiljaisuutta.
Yksinäinen kulkija
Tampereen kuvissasi upeiden kaupunkinäkymien ohella filmikamerat tekniikoineen saavat paljon osuutta. Avaatko hiukan enemmän noita kuvia?
Tampereella viettämäni aika oli minulle yhtä suurta oppimisen kimaraa. Kouluttauduin kamerateknikoksi Camera Rescuen järjestämällä kurssilla, joka syvensi tietämystäni kameroista sekä opetti aivan uusia taitoja. Tämä oli myös itselleni ensimmäinen talvi Suomessa 14 vuoteen, joten -25 asteen pakkaset tuntuivat erittäin karuilta. Onneksi olen melko positiivinen ihminen ja osaan ottaa asiat huumorilla, joten koitin uskotella itselleni että tämähän se vasta eksoottista on, kävellä tuiskussa ja viimassa.. karistellen mielestäni sen faktan, että pitkät talvet olivat myöhäisteininä se syy, minkä takia muutin pois Suomesta.
Tampereella tapaamistani ihmisistä tuli minulle tärkeitä ankkureita jaksamisessa ja kamerateknikoksi opiskelu motivoi minua enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan, joten sanoisin tämän olleen elämäni yksi hedelmällisimmistä jaksoista. Toivon, että Tampereella otetuista kuvista välittyy se lämpö, jolla minut otettiin siellä vastaan.
Iloisena kameroita tarkastamassa kurssitoverini Sakarin kanssa
Kuva: Joonas Vuorela
Kurssitoverini Väinö putsaamassa työpistettään.
Vaikka itse siirryin aikoinaan digimaailmaan kuvauksissani, olen silti filmiaikojen kasvatti ja tehnyt myös työurani alun digin tuloon saakka filkalle kuvaten. Minua ilahduttavat suunnattomasti filmikameralle ominaiset valovuodot monissa kuvissasi, lienevät sattumaa? Sinulla on myös upeita päällekkäisvalotuksia. Avaisitko niiden maailmaasi hiukan?
Useimmiten nämä valovuodot ovat filmin alkupäässä normaalisti ilmeneviä “first of the roll” -kuvia, mutta aina välillä sattuu ja tapahtuu, joten en voi sulkea pois “vahinkoja.” Se on osa tätä koko hommaa. Päällekkäisvalotukset taas ovat tarkkaan mietittyjä ja harvoin tapahtuvat tiedostamatta. Minulla on vilkas mielikuvitus ja olen hyvin haaveileva luonteeltani, joten minulle on ominaista elää monessa eri ulottuvuudessa samanaikaisesti. Nautin suuresti näiden ulottuvuuksien kuvallisesta yhteentuomisesta ja erilaisten unenomaisten maailmojen luomisesta, joka näkyy monissa päällekkäisvalotuksissani. Uppoan maailmaani, jonka luon mielessäni ja nämä kuvat ovat heijastuksia unelmistani. Niillä voin leikitellä ja ne toimivat myös keinona näyttää muille, miten näen maailman ympärilläni.
First of the roll, Fuji
Kahden maailman kohtaaminen
Kuviasi on ollut laajasti esillä jo yli kahdessa kymmenessä näyttelyssäsi eri puolilla maailmaa. Mikä niistä on ollut merkityksellisin?
Jokainen näyttely on minulle merkityksellinen, sillä jokaisessa on esillä eri kuvia eri elämäni ajoilta, ja jokaista varten on käyty läpi pitkäkestoinen kuratointiprosessi. Rakastan näyttelyjä, mutta en pidä kuratoimisesta ollenkaan ja olen siinä säälittävän huono. Oman työni arvostelu on minulle kovin vaikeaa, enkä osaa valikoida “parhaita” otoksia, sillä jokaiseen ottamaani kuvaan liittyy niin kovin erilainen tunnelataus. Teknisesti jokin kuva voi olla aivan pielessä, mutta siinä voi olla minulle jotain erittäin tärkeää henkilökohtaisella tasolla, joten yleensä päädyn näyttämään nämä kuvat repertuaaristani, välittämättä siitä että joku toinen kuva voisi olla enemmän “yleisön suosikki.” Mutta nämä ovat eväät ja näillä mennään..
Olen pitkään tehnyt yhteistyötä Anyone/Anywhere -kollektiivin kanssa, joista jokainen näyttely on teemaltaan koskettanut minua jollain tavalla. Niistä suosikkejani ovat olleet Feelings, Bodies ja Dreams. Vuonna 2025 sain myös kunnian näyttää kuviani ensi kertaa Suomessa, joka lämmitti sydäntä koko aikuiselämäni “skenestä” poisolleena paluumuuttajana ja toi minut lähemmäs paikallista valokuvausyhteisöä. Olen kiitollinen jokaisesta mahdollisuudesta jakaa visioni muiden kanssa ja odotan innolla seuraavaa tilaisuutta.
Olet jo liki kymmenen vuoden ajan opettanut eri tasoisia valokuvaajia filmikuvauksen saloihin. Sinulla on tälläkin hetkellä menossa kaksi online kurssia, toisen aiheena 35mm filmikuvaus ja toisen päällekkäisvalotus 35mm filmille. Ovatko ne olleet suosittuja?
Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka moni on halunnut oppia kuvaamaan filmille kanssani! Aloitin opettamisen Barcelonassa Airbnb Experiences -palvelun kautta, jossa tarjosin tunnin teoriaa ja kuvakävelyn samassa paketissa. Monesti aika lensi ja päädyin viettämään puolet päivästä oppilaitteni seurassa, sillä innostuin itsekin niin paljon, että unohdin olevani töissä. Opettaminen on minulle erittäin antoisaa ja viihdyn kaikenlaisten ihmisten seurassa, joten tämä oli minulle luonnollinen jatkumo urallani. Opetin viikoittain siihen asti, kunnes korona iski. Harmikseni jouduin siirtämään kurssit videotapaamisiin, mutta sain kuitenkin jatkettua opettamista edes jollakin tapaa. Nykyään tarjoan kurssejani niin kasvotusten kuin online, mutta suurin osa yhteydenotoista tulee edelleen netin kautta, ja hämmästyttävän usein ihan vain Google-haun kautta.
Filmikuvauksen opettajana sinua on kehuttu vuolaasti oppilaittesi innostuessa myötäsi filmille kuvaamiseen. Millaisena ylipäätään näet filmikuvaamisen tulevaisuuden?
Omien kokemusteni perusteella filmikuvaaminen elää varsinkin nuorison keskuudessa todellista renesanssiaikaa. Viime vuosina olemme nähneet muutaman uuden filmikameran tulleen markkinoille, samoin eri filmivalmistajilta on tullut uusia filmejä valikoimaan. Tämä on mielestäni jännittävää ja innovatiivista aikaa filmin maailmassa, sillä pitkään filmille kuvaamisen sanottiin tekevän kuolemaa. Hinnoissakin on huomattu kovaa nousua, sekä kasvaneen kysynnän että valmistuskustannusten nousun takia. Filmikuvaaminen on ihan yhtä lailla elossa kuin esimerkiksi vinyylilevyt, eikä se tule todennäköisesti koskaan katoamaan täysin. Se on kuitenkin taiteen muoto, jota on harjoitettu jo pitkään ja joka omaa tietynlaisen viehätyksen monien ihmisten silmissä ja sydämissä. Itse tulen kuvaamaan filmille aina siihen saakka, kunnes henki ei minussa enää kulje.
Mitä muuta harrastat silloin, kun et valota filmiä tai kurssita aiheen parissa?
Sydäntäni lähellä on luonnossa retkeily ja eläinten tarkkaileminen. Asuinpaikkani Sipoossa metsän siimeksessä on aivan täydellinen tähän puuhaan! Kotipihassani olen kuvaillut peuroja, hirviä, kettuja sekä nähnyt susia ja jopa ilveksen tassunjäljet. Pidän matkustamisesta ja kansallispuistoissa samoilusta, hyvästä vanhasta musiikista (suurimmaksi osaksi 60- ja 70-luvuilta), kulttikauhuelokuvista, päiväunista ja vanhoista videopeleistä. Talvella lempipuuhaani on viltin alle käärityminen villasukat jalassa ja teekuppi kädessä. Rakastan myös mitääntekemättömyyttä ja suosittelen sitä aivan kaikille. Voin viettää tunteja ilman minkäänlaisia virikkeitä, ajattelematta yhtään mitään. Siinä nollaantuu aivot ja keho aivan eri tavalla kuin luulisikaan. Tässä hektisessä maailmassa, jossa ärsykkeitä on yli tarpeidemme, joskus tekee hyvää olla vain.
SONJA VENÄLÄINEN
SONJAN KUVAUSKALUSTOA
Sonjalla on käytössään lähemmäs 20 erilaista filmikameraa, joista eniten käytetyimpiä ovat vanha kunnon työhevonen Canon New F-1 + 50mm f1.4 FDn/35mm f2 FDn, sekä reissussa aina mukana kulkeva XA2.
Sonja kuvattiin hänen yhdessä mielipaikoistaan Helsingin keskustakirjasto Oodissa - ensin sen kaltevalla lattialla kävellessään kohti kameraa silmään kohdentuvalla seurantatarkennuksella (jutun aloituskuva) ja sen jälkeen hänen istuessaan yhdellä kiinteistä pyörivistä pillerituoleista.
Canon EOS R6 Mark III + RF 45mm F1.2 STM + EL-5. Kumpikin kuva on ikuistettu objektiivin täydellä aukolla 1.2 taustan piirtyessä miellyttävän pehmeänä salaman antaessa vain hivenen tarvittavaa täytevaloa siten, että salaman käyttö ei juurikaan näy valaistuksessa.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.