William Oesch - Matkani ihmisyyteen ja luovuuteen
William Oeschin kamerassa syntyvät mustavalkoiset kuvat ovat olleet hänelle henkisesti erittäin tärkeä ja henkilökohtainen projekti.
Olet tehnyt DJ-uraa ja musiikkituotantoa jo 20–25 vuoden ajan kolmen hengen kokoonpanollanne nimeltä L.A.O.S (Large Amount of Soul) genrenä drum & bass. Sen myötä olet tullut keikkailleeksi ympäri maailmaa – aina Uudessa-Seelannissa saakka. Millaisen sykkeen musan tekeminen on antanut valokuvaamiseesi? “Last Night A DJ Saved My Life”! Musan sijaan, pelastatko nyt maailmaa kuvinesi?
Hyvä pointti, tosin biisin sanoja mukaillen elämän pelastaminen on yliampuvaa, mutta henkisellä tasolla on kuitenkin - yritetään korjailla ja jeesata. Sanoisin, että oma valokuvaukseni on itselleni hyvin henkilökohtainen prosessi, niin sanottu outletti ja kuvaamiseni on muuttunut voimakkaasti vuosien varrella; aiemmin enemmän Blade runner -tyylisistä scifi street style -kuvista matkailukuviin, joista sitten olen pikkuhiljaa siirtynyt ihmisiin, unohtamatta kuitenkaan aiempia genrejä.
Tätä haastista miettiessä olen analysoinut itseäni ja kiinnostuksen kohteitani. Olen huomannut, että usein ajattelen about kaikkea arkkitehtuurillisesti; perspektiiviä ja linjoja, oli kyseessä sitten rakennus, maisema tai ihminen.
Kuvausintoni lähti ehkä jo nuorempana, vaikka kameraa ei silloin minulla ollutkaan. Äitini on kuvataiteilija, joka on aina kannustanut minua luovaan työhön. Piirsin paljon ja hain Pekka Halosen akatemiaankin jääden silloin yhden paikan päähän sisäänpääsystä. Se oli oikeastaan on hyvä juttu, koska näin jälkeenpäin miettien koin aina sellaista riittämättömyyden tunnetta piirtäessäni, kun en saa luotua sitä tulosta, mikä pääni sisällä on. Tämä onneksi ratkesi, kun aloin ymmärtää kameramaailmaa.
Musan tekeminen on antanut ja antaa vieläkin valtavasti inspiraatiota ja mahdollisuuksia kuvaamiselle, sitä kautta tutustuu aivan eri lailla ihmisiin ja saa kenties sellaisen helpomman tavan päästä lähemmäs autenttisuutta jne. Erilainen musiikki myös inspiroi ihan jo vain musiikillisesti saamaan ja tallentamaan tunnetta, herkkyyttä eli hetkiä, joissa kaikilla meillä on omat koukkumme mihin mielemme ja kehomme reagoi.
Kuvassa ja äänessähän on paljon yhteistä ihan jo miten me ihmisinä käsitellään asiaa, esimerkiksi kun musiikissa on taajuusalueita matalasta korkeaan, on kuvissa sama asia sävyinä esim valkoisesta mustaan.
Monissa miljöökuvissasi musa- ja muilta reissuiltasi näkyvät suurkaupungin valot, interiöörit ja muodot, toisaalta myös luontomaisemat. Onko kuvamateriaalisi tallentunut lähinnä keikkamatkoillasi?
Suurin osa maisemistani sekä miljöistä on tullut elämäni ja reissujeni varrelta. En varsinaisesti ole koskaan tehnyt mitään suuniteltua ns. kuvausmatkaa, tosin ehkä pitäisi.
Hotellista näkyy maailman korkein, huikeat 828 metriä korkea rakennus, 163 kerroksinen Burj Khalifa.
Eikä hotellista avautuvissa näkymissä muutenkaan ole valittamista.
Toimiessasi nykyisin AV-alalla projektipäällikkönä musapuoli on jäänyt vähemmälle, vaikka onkin edelleen vahvasti mukana elämässäsi. Samalla jo toista kymmentä vuotta jatkuneesta valokuvauksen harrastuksesta on tullut elämässäsi yhä tärkeämpää. Tämä näkyy myös kuvistasi, joiden jälki on enemmänkin ammattikuvaajan kuin harrastajan käsistä. Mikä kuvauksen laji ilmentää sinua parhaiten? Tykkäät myös yhdistää maisemaa ja henkilökuvaa. Onko maisema tai miljöökuva antavampi ilman henkilöä ja henkilökuva tehokkaampi ilman maisemaa?
Mitä tulee kuvan merkitykseen tehokkuuteen niin sanoisin, että lähtöajatus on se, mikä ratkaisee ja mitä haluaa kuvan kertovan. Tässä ei mielestäni ole toinen toistaan parempaa vastausta, vaan kuinka katsoja kokee kuvan itse. Sehän perustuu katsojan omiin kokemuksiin ja siihen, mihin hän itse samaistuu kuvissa.
Suurimmalta osalta omat kuvani muodostuvat alitajuisesti kuvaushetkellä ja joskus mulla on hirvittävän vaikeaa sanoittaa sitä, jos kuvassa esimerkiksi esiintyy henkilö. Tässä itselläni on paljon harjoiteltavaa, mutta onneksi jonkinasteinen piirustustaitoni on auttanut ilmaisemisessa silloin, kun sanoissa ei ole voimaa.
Valokuvaus on myös antanut turvallisen tavan tarkastella ja dokumentoida maailmaa ollessani linssin takana, vähän niin kuin kolmannessa persoonassa pääsisi seurailemaan ja poistamaan itsensä siitä paikalta. Ja antanut esimerkiksi tärkeän tavan dokumentoida elämää ja rakkaan tyttäreni kasvua.
Olen niitä onnellisia ihmisiä, jotka voi rehellisesti sanoa pitävänsä päivätyöstään. Toki on huonojakin päiviä, mutta ne antavat syvyyttä töihin ja osaa arvostaa hyviä päiviä, kun asioita tapahtuu. Koska päivätyöni on ajoittain todella hektistä, antaa valokuvaus ja musiikki vastapainoa ja tasoittaa elämääni hyvin erityisesti henkisellä tasolla.
Tyttäreni Esmeralda Grimselpassin huipulla.
Omaat taustaa myös kamerakaupan alalta. Toimiko se lopullisena kimmokkeena alkaa itsekin aktiivisesti kuvaamaan?
Tämä pitää täysin paikkaansa, valokuvaamisen syvälliseen ymmärtämiseen vaikutti kyseinen päiväduuni hyvin suurelta osalta. Olen ollut siitä onnekas, että olen työn kautta saanut tavata erilaisia henkilöitä ja hahmoja, joilta olen voinut saada oppia ja vaihtaa näkökantoja, kokemuksia ja maailman katsomusta.
Keltapaitainen mies
Kiireinen projektipäällikön työsi AV-alalla on suonut sinulle mahdollisuuden luoda mustavalkoisen lähinnä henkilökuviin keskittyvän valokuvaprojektisi, joka on vuoden aikana kasvanut sinulle varsin merkittäväksi: Miten ja millä tavoin?
Viimeiset kaksi vuotta päivätöissä on ollut niin kiireistä, että en ole ehtinyt kuvaamaan omasta mielestäni tarpeeksi. Olin tilanteeseen hyvin tyytymätön, kunnes sain eräänä iltana idean alkaa kuvaamaan mustavalkopotretteja omassa olohuoneessani.
Kotiini tulee valtavasti luonnonvaloa, jota olen sitten talvisin jatkanut lisävalolla. Toinen syy kotona kuvaamiselle on se, että kuvaustilanteet, jotka on rakennettu musiikilla, hyvillä keskusteluilla ja kahvilla, ovat usein hyvin herkkiä ja tarvitsevat tapahtuakseen turvallisen tilan. Niin kuvattavalle, kuin kuvaajallekin.
Alkuperäinen idea tuli oikeastaan puhtaasti käytännön ja ajankäytön sanelemana, mutta siitä muodostuikin itselle ja toivottavasti myös kuvattaville todella tärkeä ja kuvauksellisesti henkevä matka, joka siis edelleen jatkuu.
Alun perin aloin kuvata ystäviä ja tuttuja. Kohteeni olen poiminut päivätöistä ja kaveripiiristä. Tämä lähti sitten laajenemaan itsestään ja elämään omaa elämäänsä.
Kuvaamisen kautta olen saanut tutustua mitä ihanimpiin ihmisiin ja käymään todella syvällisiä keskusteluja ihmisyydestä, iloisista ja kipeistä asioista, minä-kuvasta, yhteiskunnan odotuksista ja vaikka mistä, mitä harvemmin normaali kahvipöydässä keskustellaan.
Prosessi on myös auttanut kuvaustilanteessa saada taltioitua sen hetken, tunteen ja herkkyyden, mikä siellä kyseisen ihmisen sisällä on ja kuinka se tulee henkilön läpi juuri sillä hetkellä. Jokaisella kuvallani on oma tarinansa, joita välillä myös avaan kuvateksteissä.
Iida
Mihin muuhun aikaasi liikenee, jos jätetään pois laskuista projektipäällikön työt ja musahommat, sekä valokuvaaminen? Jääkö itseasiassa aikaa enää muuhun?
Pääasiallisesti aikani menee tyttärelleni, jonka kanssa asumme kahdestaan. Tosin hän alkaa olla jo teini-ikäinen, eikä näin ollen tarvitse faijaansa ihan koko ajan. Se vapauttaa minua muihin harrastuksiin, edes hetkittäin. Urheilu on mulle aika must, multa menneisyydessä selkäranka murtui ja olin halvaantua, mutta ihanat lääkärit ja hoitajat Töölössä kursivat mut kuntoon ja säryt pysyvät poissa, kun treenaa. Myös maanpuolustushommat ovat lähellä sydäntä ja niitä tulee puuhattua silloin kun kerkeää, kaikki kuitenkin perustuu vapaaehtoisuuteen.
Mielikuviani
Miksi juuri nämä teokset valikoituivat mielikuviksesi?
Ne edustavat juuri noita edellä mainittuja ikuistamiani henkilökuvia ja ovat osa minulle henkisesti tärkeää ShadowsAndFaces_WO projektia (Instassa). Kuvat puhukoot puolestaan…
Beata
Gigi
Iida
Iida tanssii
Sayoko
WILLIAM OESCH
William Oesch ikuistettuna Merihaan parkkihallin portaikossa, joka on yksi hänen lempikuvauslokaatioistaan. Canon EOS R6 Mark II + RF 24-105mm 4 L IS USM, 1/60s., f/4, ISO 400.
Muunnettu kanavamixerillä vastaamaan T-max mustavalkofilmin upeaa sävymaailmaa.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.