Janne Körkkö - Ihmisten hädän keskellä
Ylen Oulun toimituksen kuvaaja Janne Körkkö nähdään usein siellä, missä ihmiset elävät oman hätänsä keskiössä olipa kyseessä sitten Sierra Leonen lapsisotilaat, Mosulin taiteilijat tai kotimaan päihderiippuvaiset. Körkkö kokee pääsevänsä lähelle ihmisiä asettuen pitkiksikin ajoiksi heidän elämäänsä. Usein hän ystävystyy kohtaamiinsa ihmisiin tavaten heitä vielä vuosienkin jälkeen. Körkkö palkittiin juuri arvostetulla Vuoden Lehtikuva 2025 -palkinnolla. Tämä on Jannen sekä hänen kohtaamiensa ihmisten tarina.
Miten ja miksi journalismisi kohteiksi ovat valikoituneet kärsimysten keskellä elävät ihmiset, kuten kotikontujen elämässään raiteiltaan mm. päihteiden vuoksi eksyneet ja maailman kriisiealueilla sotien, kulkutautien ja luonnonkatastrofien keskellä elävät ihmispolot?
Olen aina pyrkinyt etsimään jotain, joka kiinnostaa minua ja voisi merkitä jotain muillekin. Näen valokuvaamisen ja ihmisten kohtaamisen matkana, joka parhaimmillaan saa ajattelemaan ja pysäyttää. Rakastan edelleen hetkien ikuistamista. Arkisimmistakin kohtaamisista voi tehdä seikkailun – ja kohtaamiset ovatkin aina seikkailuja. Varmaan juuri sitä tavoittelen edelleen – syvää, aitoa yhteyttä ihmisiin. Työssäni pyrin luomaan merkityksellisiä yhteyksiä kuvattavien ja yleisön välille. Kun katsoo jonkin asian ydintä, se on suoraa ja aitoa – kuin koskettaisi sydäntä. Se on jatkuvaa etsimistä.
Aloitetaan kotimaasta. Juuri Vuoden Lehtikuvapalkinnon voittaneessa kuvassasi päihderiippuvainen Mari Åkerlund nukkuu rauhassa olohuoneessaan. Miten kuvassa voi olla kaiken päihdemaailman kaaoksen keskellä niin seesteinen tunnelma. Entä mitä kuva välittää ja miten se syntyi?
Halusin ymmärtää enemmän ja mennä syvemmälle kuin olin aiemmin tehnyt Suomessa. Olin dokumentoinut talon ihmisiä hetken aikaa. Menimme asuntoon hakemaan tavaroita ristiriitaisten hetkien jälkeen. Kun näin nukkuvan Marin, ajattelin, hän on tuossa turvassa, itseltään, addiktiolta ja maailmalta. Ehkä naivi ajatus, mutta niin ajattelen edelleen. Se on nuoren, väsyneen, päihteistä kärsivän ihmisen lohduton, mutta jollain tavalla kaunis muotokuva. Se hetki puhutteli minua syvästi. Marilla on menneisyys, eikä hän ole valinnut kaikkea sitä, mikä on ajanut hänet ongelmiin.
Vuoden lehtikuvasi on puhutellut ja herättänyt myös runsasta kritiikkiä kommenteissa eri keskusteluryhmissä Helsingin Sanomien monen muun median ohella julkaistua artikkelin kuvajournalistikisan voittoisista kuvista. Niissä on arvosteltu nukkuvan ihmisen “varastamista” kuvaasi tai sanottu sen olevan pelkkä kännykkäräpsy, ym… Mitä sanoisit heille? Ja toisaalta, eikö ole niin, että kuvahan on hyvä ja vaikuttava sen herättäessä erilaisia tunteita ja mielipiteitä suuntaan tai toiseen?
Olen otettu siitä, että kuva herättää keskustelua, kuten sen pitääkin. Kuvaushetki ravistelee edelleen mieltäni – kuvasin jotain samaan aikaan rajua, kipeää ja herkkää. Kävimme Marin kanssa useita keskusteluja kuvan käytöstä ja sen todistusarvosta. Minusta tuon keskustelun voisi päättää tähän. Menimme asuntoon toisen henkilön pyynnöstä ja aidosta huolesta. Asunnon kunto oli sellainen, että hänen entinen kumppaninsa ei voinut siellä asua enään. Hän halusi sieltä pois pysyvästi. Kysymys ei ollut mustamaalaamisesta, vaan todellisuuden kohtaamisesta ja näyttämisestä. Pidän tuosta kännykkäräpsy-ajatuksesta todella :)
Kriisien perässä maailmalle sinut veti maanjäristyksen aiheuttaman tsunamin iskettyä Samoalle. Tartuit kameraasi taltioiden tsunamin jättämää draamaa seudulla. Oliko se ikäänkuin startti dokumentaristin urallesi?
Todellakin oli. Se on ehkä syvin ja vaikuttavin kokemus elämässäni. Otin ensimmäiset kuvat tuhoutuneella rannalla ja päätin jäädä. Olin kolme viikkoa ihmisten luona asuen heidän kanssaan, dokumentoin arkea, josta tsunami oli huuhtonut kaiken mereen. Aivan kaiken. Se kokemus muutti minua ihmisenä. Haluaisin palata Samoalle noiden ihmisten luokse, ja istua nuotiolla heidän kanssaan. Menen sinne takaisin jossain vaiheessa.
Fo seisoo rannalla hänen kotinsa raunioilla.
Hänen ympärillä osa asunnon rakenteista ja perheen tavaroita lojuu joka puolella.
Fo istuu poikansa Danin kanssa. Naapurit keskustelevat rakennustarvikkeiden siirtämisestä rannalta vuorelle, jossa uusi asuinpaikka sijaitsee.
Alueella ei ole vielä sähköjä. Joka puolella paloi kynttilöitä ja nuotioita.
Kuviasi on julkaistu vuosien varrella useissa medioissa ympäri maailmaa, kuten The New York Timesissa vuonna 2017 suopotkupallon MM-kisoista kertovan jutun kuvituksessa.
Pelaajat odottavat vaihtoa. Miehet ovat pelanneet vuosia yhdessä ja pelaavat edelleen turnauksissa.
Kuva New York Timesissa: Finland Has a Sports Screw Loose
Vuonna 2019 Suomen Kuvalehden reportaasisi kuvasi taisteluiden jälkiä Pohjois-Irakissa, kun ISIS oli ajettu alueelta. Kuvasit myös mielenosoituksia Bagdadissa. Haluaisitko palata Irakiin ja Kurdistaniin katsomaan, millaista ihmisten elämä on tänä päivänä?
Joo haluan ja olen myös menossa sinne keväällä. Siellä tapahtuu nyt paljon, josta emme kuule. Ikkuna maailmaan on tärkeä. Se riippuu siitä, miten materiaalia käytetään. Joissain tapauksissa yksi kuva voi saada aikaan enemmän keskustelua kuin rivi tekstiä. Oma maailmankuvani muuttui muutaman voimakkaan valokuvan ansiosta – ja siitä lähtien olen kulkenut tätä mutkittelevaa polkua. Uskon kuvan voimaan!
Valkoiset ilmapallot. Kristittyjen Qaraqoshissa vietetään ensimmäistä kulttuurijuhlaa ISIS:n terrorin jälkeen. Värit ja ilo ovat palaavat.
Mielenosoittaja Irakin Bagdadissa lähellä Tigris-jokea. Miestä oli puukotettu mahaan joitakin päiviä sitten. Mielenosoitukset olivat erittäin veriset ja levottomat.
Hallituksella oli ilkeitä tapoja hiljentää vastarintaa. Tunnelma kaduilla on painostava.
Millaisia jälkiä verinen sisällissota jätti lapsisotilaisiin, joiden arkea dokumentoit intensiivisesti Sierra Leonessa vuosina 2013–2023? Sierra Leonessa tekemäsi havainnot olivat myös Aalto-yliopiston maisterin tutkintosi aiheena Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Tutkielmasi otsikko oli "Sisällissodan jälkeinen todellisuus Sierra Leonessa". Millaisen vastaanoton tutkimustyösi kuvineen on saanut? Oletko esitellyt sitä myös kohdemaassa?
En ole vielä esitellyt työtäni Sierra Leonessa. Olen luennoinut aiheesta Suomessa ja olemme päässeet syvälle aiheeseen kuvien ja videoiden kautta. Tarkoitus on tehdä aiheesta kirja, jolle olen hakenut apurahaa. Miehet ovat nähneet kuvia ja tietävät projektin hyvin tarkkaan. Olemme yhteydessä heidän kanssa.
Sisällissota jätti jälkeensä tietenkin syvät jäljet. Raadollisimmat vaikutukset näkyvät syrjäytyneissä, päihdeongelmaisissa miehissä, jotka lapsena joutuivat tekemään kauheuksia. Sodan jälkeen heidän ei annettu puhua kokemastaan. Lapset tekivät aivopestyinä paljon pahaa, jopa omille perheenjäsenilleen.
Joseph Crown oli entinen lapsisotilas. Hän kuoli vuonna 2023 huumeisiin ja lantion murtuman heikentämänä. Hänen rintaansa oli tatuoitu sana MORTUARY – ruumishuone. Siellä hän työskenteli vuosia ja juurikin ruumishuone oli mahdollisuus palata takaisin yhteiskuntaan. He hautasivat ebolaan kuolleita koko epidemian ajan. Työ oli erittäin vaarallista, myös hyvin leimaavaa. Loukkaantumisen jälkeen Joseph koki tulleensa hylätyksi, koska ei saanut apua. Oli karua nähdä kuinka vahva ja arvostettu henkilö riutui pois.
Sisällissotien jälkeen tuli vielä ebola. Miten kaoottinen tilanne tuolloin oli? Entä miten pääsit ja kykenit taltioimaan tapahtumien kulkua? Ovatko virukset ja muut kulkutaudit, sekä luonnonkatastrofit kriisialueilla ylipäätään sotiakin isompi uhka ihmisten tulevaisuudelle niiden seuratessa useimmiten vääjäämättä sotimisen jälkiseurauksena?
Kaatopaikalla asuvien ihmisten kautta avautui ikkuna yhteiskunnan “pohjalle”. He hyväksyivät minut yhteisöönsä. Kriisin keskellä olin kuulemma ainoa valkoinen, joka näki heidän arkeaan ja kuunteli heidän murheitaan. En tiedä. Aistin heidän arvostuksensa minua kohtaan, ja kuulen edelleen.
He ovat ihmisiä – ongelmineen ja tarinoineen. Ebola-epidemia toi mukanaan epätietoisuutta ja taisteluja omaisuudesta. Henkirikoksia tehtiin paljon. Selviytymisvietti ja jatkuva paine hallitsivat elämää.
Köyhälle maalle ebola oli raju isku. Järjestöt ja yritykset pakenivat maasta. Vain ongelmat jäivät! Henkinen kuormitus on pahinta, kun ei tiennyt, kuka sairastaa. Kuva on vuodelta 2015.
Mikä on tämän päivän kriiseissä suurin uhka maailmalle? Onko se se, että mahtavimmat valtiot ja aseiden tuoma tuhovoima on harvojen ja valitettavan usein mielipuolisten diktaattoreiden käsissä?
Maailman suurin uhka on ydinaseiden ja vallan keskittyminen harvojen, usein arvaamattomien diktaattoreiden käsiin. Tuhovoima, joka voi tuhota sivilisaation minuuteissa, on yhden ihmisen päätöksen varassa – ilman todellista vastuullisuutta. Samaan aikaan ilmastokriisi etenee vääjäämättä aiheuttaen massapakolaisuutta, resurssisotia ja yhteiskuntien romahduksia. Kaikkein pelottavinta on näiden yhdistelmä: ilmastokriisi luo epävakautta, joka ajaa autoritaarisia johtajia nurkkaan, ja he turvautuvat aseisiin säilyttääkseen valtansa. Tämä kehityskulku voi johtaa katastrofiin, jossa hidas ekologinen tuho laukaisee nopean ydintuhon.
Kuvassa näkyy 'Money State' -yhteisön “vartija” yökierroksellaan. Viereinen hautausmaa täyttyi ebolaan kuolleista. Miehet, jotka aiemmin olivat olleet itsevarmoja ja rohkeita, muuttuivat epidemian myötä pelokkaiksi varjoiksi entisistään. Se oli todella pelottavaa aikaa, muistan vieläkin katseet ja epämääräiset kulkijat pimeydessä.
Alueella vallitsi hämmennys. Ihmiset turvautuivat päihteisiin pakenemaan todellisuutta. Tuntui että uhka vaani joka kulmalla. Yöt tuntuivat loputtomilta ja ahdistavilta. Monet tekivät töitä öisin vain selviytyäkseen. Ei koskaan tiennyt, kuka oli sairastunut, kuka oli seuraava.
Yksi mielikuvistasi antaa kärsimyksen kasvot sisällissodan ja ebolan runtelemassa maassa. Nostin kuvan esiin sillä se oli oli European Photogaphy 100 -julkaisussa ja mielenkiintoisimpien kuvien joukossa Magnum Photo Award -kilpailussa 2016. Motivoiko kuviesi menestyminen työskentelyäsi ihmisten parissa antaen siihen lisävoimia? Mistä tämä kuva tarkalleen kertoo?
Kyllä kuvan saama huomio tuntuu tärkeältä, varsinkin kun kysymyksessä on tälläinen aihe. Tuon maailmankolkan ongelmat jäävät helposti uutisoimatta. Suurin motivaationi ovat ihmiset, ja on hienoa, että kuvat saavat huomiota. Kuvaamani paikka oli ja on edelleen loukku, josta ei ole pakotietä. Nyt alueella tuhoa aiheuttaa KUSH -huume.
Joseph Crownin kuolema on ollut minulle suuri tragedia, ja se tuntuu todella pahalta. Olimme paljon yhteydessä, ja seurasin hänen KUSH-riippuvuutensa pahenemista. Olen kiitollinen siitä, mitä hän oli valmis kertomaan menneisyydestään ja siitä, kuinka pelottomasti hän siihen suhtautui. Maassa vallitsee edelleen hiljaisuus sisällissodan tapahtumista. Suurin osa ihmisistä hiljenee menneistään, mikä on varmasti erittäin raskasta ja raastavaa. Joseph ei pelännyt kertoa.
Kauniiksi lopuksi paluu maailman melskeestä kotimaan kamaralle ja samalla synnyinseudullesi kahden, padotun Iijoen ja sen vastapainoksi pohjoisessa vapaana virtaavan Siuruanjoen risteyskohdassa sijaitsevaan Yli-Iin kylään. Siellä ikuistit kuvasarjasi “Yöjoen valot” kirjaanne, johon tarinat kirjoitti Virpi Koskela.
Kirjan kuvittaminen luontoarvoineen ja ihmiskohtaloineen monen sielunmaisemaakin kuvastamaan lienee ollut sinulle itsellesikin tärkeä kulttuuriteko? Kirjan tematiikka sivuaa myös luonnonkatasrofiaihetta, joskin eri lähtökohdin kuin sodan aiheuttamana?
Oli tärkeä tehdä projekti kotiseudulla. Kirjasta tuli kaunis ja meillä oli hienoja tapaamisia ihmisten kanssa. Tuntuu hienolta että edelleen moni keskustelee kirjasta ja kuvista, kun satumme kohtaamaan. Se on selvästi ollut monelle tärkeä asia, saada lukea juttuja. Tuollaista projektia oli mahtava tehdä uudestaan. Patoamiset muuttivat paljon asioita noissa kunnissa, mutta niiden tekeminen on pakollista. Sodanjälkeinen aika vaatii nopeaa talouskasvua, ja halpa vesivoima tuki teollistumista ja työllisyyttä. Vesivoimalat edustivat edistystä, toivoa ja uutta alkua. Paljon ne ovat myös tuhonneet.
Hirvenmetsästäjä on ampunut hirven ja on nylkemässä hirveä Yli-Iin Pahkakoskella.
Mies istuu mummolan portailla Yli-Iissä. Talo jäi tyhjilleen, koska perillisten väliset omistuskiistat estivät sen käytön vuosiksi.
JANNE KÖRKKÖ
JANNEN KUVAUSKALUSTOA
Janne Körkön kalusto koostuu Hasselblad X2D 100C -kamerasta, sekä XCD 80mm f/1.9 - ja XCD 45mm f/4 P -objektiiveista.
Janne ja Mari tapasivat toisensa äskettäin Iijoen rantamaisemissa jäiden lähtöä kevätauringon paisteessa seuraten ja maailmanmenosta jutellen.
Körkkö käyttää edelleen potretissaan näkyvää uskollista 501 Hasselin “filkkasotaratsuaan” filmille kuvatessaan. Se toimii luotettavasti paikassa kuin paikassa ilman virtalähdettä. Muunsin Jannesta vuonna 2017 ikuistamani potretin kanavamikserillä vastaamaan ennen digiaikaa useimmiten käyttämäni Tri-X filmin sävymaailmaa kunnioittaakseni mustavalkokuvaa.
Canon EOS 5DsR + Sigma 85mm Art 1.4, 1/800 f: 2.5, ISO 100.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.