Niklas Meltio - Sotakuvaajan silmin
Niklas Meltio on arvostettu kuvajournalisti. Hänet tunnetaan ennen muuta sotakuvaajana, jolla on ilmiömäinen kyky päästä dokumentoimiensa ihmisten pariin saavuttaen heidän luottamuksensa. Meltion tinkimätön työskentely eri kriisikohteissa, kuten Syyrian ja Ukrainan alueilla on tuottanut henkeäsalpaavia ja varsin koskettavia reportaaseja ihmisyyden ytimessä konfliktien melskeessä jo yli 15 vuoden ajan. Hänen kuvissaan näkyy paitsi sodan raaka todellisuus, niin myös siviilien kohtalot ja kärsimys.
Sisältövaroitus: Jutun kuvat voivat olla ahdistavia.
FSA taistelija suojautuu hallituksen panssarivaunun tulelta Aleppossa 2012.
Savu nousee Kurdijoukkojen ja ISISin taisteluiden jälkeen Sinjarin kaupungissa Irakissa 2015.
Olet kuvaajana itseoppinut. Missä ja milloin näppäilijästä kasvoi alan täysverinen ammattilainen? Miten sinusta kehkeytyi eri kriisialueilla tinkimättömästi työskentelevä sotakuvaaja ja intohimoinen kuvajournalisti?
Tein ekan kuvauskeikan 2000-luvun alkupuolella. Näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä kuinka tietoinen päätös oli lähteä alalle ja miten suuri osa elämää ajattelin sen tulevaisuudessa olevan. En ehkä siihen aikaan ajatellut asiaa niinkään urana, vaan ennemmin miten saisin seuraavan kuun vuokran maksettua ja vähän leipää pöydälle. Mutta “one thing lead to another…”. Ajatus kuvajournalismista ja konflikti-raportoinnista oli toki mikä ajoi alunperin hakeutumaan alalle. En ollut opiskellut valokuvaa, ei ollut mitään alan verkostoa tai yhteisöä tai edes käsitystä siitä, mitä kuvaajan ammatti oikeasti olisi. Oli vain kamera ja tarve ymmärtää mitä sota on. Mutta tie konflikteihin ja reportaasikuvaamiseen oli lehtikuvan ja journalismin oppimisen kautta. Itse kuvaaminen ei ole vaikeaa. Sen oppii kuka tahansa. Jos ymmärrät ISOn, aukon ja ajan suhteen, niin sulla on kuva. Journalismin ja sisällön ymmärtäminen on se mikä vie aikaa. Muistelen, että olisin ehkä Libyan sodan raportoinnin jälkeen oikeasti kokenut olevani kuvajournalisti ja sisäistänyt sen identiteetin.
Pakolaisia kuljetetaan junilla Unkarista Itävaltaan. Lapsi on jäänyt junan ulkopuolelle ja vanhemmat huutavat hänen perään 2015.
Pakolaiset odottavat rajanylitystä Sloveniasta Itävaltaan 2015.
Kerrot kuvajournalismisi olevan 90-prosenttisesti kaikkea muuta kuin valokuvaamista. Valottaisitko hieman, mitä kaikkea tuo 90% pitää sisällään? Entä miten nuo kaikki muut tekijät vaikuttavat siihen 10%:iin, johon kaiken kuitenkin pitäisi kiteytyä? Lopullinen kuva on keskeisin osa työstäsi, jonka yleisö näkee?
Minulle kuvajournalismi on ensisijaisesti journalismia. Termiä käytetään ehkä aivan liian kevyesti alalla. Haluan tässä ehkä erottaa kuvajournalismin lehtikuvasta tai pressi-kuvasta siinä mielessä, että kuvaa edeltää pitkä taustatutkimus, verkoston luomista, logistiikkaa, aiheen opiskelua, sosiaalista kanssakäymistä, kontekstin luomista ja ennen kaikkea visuaalisen narratiivin rakentamista. Vastuu jonka kannat kiteyttämällä maailmantapahtumia 35mm:iin on suuri. Pitää pystyä perustelemaan kuvan jokainen osa-alue sisällöstä estetiikkaan, miksi joku kuvaa seuraa edeltävää kuvaa jne.
Kuten olet todennut, se mitä pakkaat yhteen kuvaan perustuu tarkoin harkitsemaasi narratiiviin ja kun kuvalla itsellään ei ole mielestäsi suurta merkitystä, vaan sen arvo on sisällössä, siinä mitä kuva edustaa ja mitä se välittää ja ylipäätään siinä, kuinka uskottava kuvaaja on. Kuinka narratiivisi rakentuu? Entä tuleeko narratiivi usein mukanasi olevalta toimittajalta tai toimeksiantajalta?
Reportaasin narratiivi kehittyy ja muotoutuu siitä hetkestä, kun alat suunnittelemaan juttua kunnes se julkaistaan. Joskus olet yksin kokonaisuuden kanssa ja joskus tiimissä. Eikä ne prosessit ehkä kuitenkaan hirveästi eroa toisistaan. Minulla on kuitenkin hyvin selkeä käsitys narratiivista ja sen kehityksestä jo kuvatessa. Mutta stoori elää koko ajan ja vaatii syvää aiheen ymmärtämistä, että pystyy seuraamaan ja muuttamaan suuntaa lennosta tarvittaessa. Se mikä on erilaista tehdessään toimittajan kanssa yhteistyötä, on löytää kuvan ja tekstin rytmi ja ennen kaikkea löytää rinnakkaiskerronan tasot. Tämä vaatii usein paljon työtä. Olen ollut onnekas, että minulla on muutama sellainen toimittaja työparina, joiden kanssa vuosien varrella on hioutunut workflow, jossa sanoja ei juurikaan enää tarvita, kun ruvetaan töihin. Sama koskee tietenkin jälkityöstöä ja taittoa. Se voi kaataa tai nostaa repparin. Olen itse mielelläni mukana prosessin loppuun asti, jotta kokonaisuus pysyy mahdollisimman todenmukaisena visuaalisen kerronnan suhteen. Narratiivi voi muuttua niin pienistä asioista, kuin että kuvajärjestys muuttuu taitossa tai, että kuvaa rajataan väärin. Ja se ei ole oikein jättää esim. taittajaa yksin näiden päätösten kanssa.
Ukrainan Oikean Sektorin taistelija ampuu separatistijoukkoja Marinkassa 2017.
Joukko afganistanilaisia yöpyvät hylätyllä maatilalla Bosnian vuoristossa ylittäessä rajaa Kroatiaan 2019.
Teet reportaasisi pääosin yksin. Miten suuri merkitys kohteissasi on paikallisilla (fiksereillä) työsi onnistumiseksi ja ylipäätään selviytymiseesi sodan melskeessä? Ovatko paikalliset avustajasi olleet apuna myös luvattomissa rajanylityksissäsi kriisialueilla?
Paikallinen verkosto on kaikki kaikessa. Ilman sitä sinulla ei ole accessiä tai informaatiolähteitä. Myös viranomaistoimitukset ja oikeiden kontaktien, paikkojen ja lähteiden löytäminen ym. on usein fikserihommia. Mutta fikserin tehtävä ei ole etsiä juttuja tai aiheita sinulle. Se työ kuuluu sinulle journalistina. Sinun tulee osata aihe niin hyvin, että tiedät mitä etsit ja mistä, fikseri auttaa sitten mahdollistamaan tämän ja hankkimaan tarvitsemasi kontaktit. Välillä en käytä fiksereitä ollenkaan, mikäli minulla on paikallinen verkosto omasta takaa.
Keskosia synnyttäneet äidit suojautuvat sairaalan kellarissa Kiovassa venäläisten hyökkäykseltä 2022.
Miten saavutat ihmisten luottamuksen sotivien osapuolten kanssa saaden tehdä kuvaustyötäsi? Vaatinee aikaa ja läsnäoloa ihmisten kanssa saadaksesi hyväksynnän olla mukana porukoissa?
Aika on keskeinen tekijä. Että vietät yhteisöissä tarpeeksi aikaa, mutta myös suuremmassa mittakaavassa. Kun tiettyä aluetta raportoi vuosien ajan, sinun asiantuntemuksesi ja kulttuurin ymmärtäminen, ja jopa omaksuminen on usein keskeinen tekijä. Kun olet todistanut heidän historiaansa, olet osa sitä luoden siteen, jota ei pysty teeskentelemään. Henkilökohtaisen siteen ja objektiivisuuteen pyrkivän journalismin tasapainottelu on erittäin haastavaa, mutta juuri tämä veitsenterällä käveleminen on se mikä tekee journalismista intiimiä ja luo syvyyden, jota kuvajournalismin genrenä tulisi mielestäni edustaa. Se on jotain muuta, kuin laskuvarjojournalismi, jossa tehdään aiheesta viikon geneerinen pintaraapaisu.
Nuori syyrialainen etsii veljensä dokumentteja pahamaineisen Sednayahin vankilan arkistosta 2025.
Kapinallinen palaa kotikaupunkiinsa Daraan Syyriassa vuosien taistelun jälkeen ja käy vanhassa koulussaan, joka pommitettiin sodan aikana 2025.
Journalismi on tuskin koskaan täysin objektiivista. Miten varmistut sotauutisointisi riippumattomuudesta ja oikeellisuudesta journalismin etiikkaa ja integriteettiä noudattaen? Onko välillä vaikeaa erottaa oikea ja väärä tai olla puolueeton?
Vaikka journalismi harvoin on täysin objektiivista inhimillisistä syistä, niin siihen tulee kuitenkin aina pyrkiä. Sotaraportointi on erityisen haastavaa mitä tulee läpinäkyvyyteen ja propagandan välttämiseen. Navigoidaksesi konflikteissa sinun tulee olla aiheen asiantuntija. Sinun tulee osata kyseinen konflikti kuin omat taskusi ja päivittää tietojasi jatkuvasti. Sinun pitää aina olla askelta edellä ja ymmärtää konfliktin kaikki tasot, osapuolten intressit ja poliittiset agendat. Vaikka kuvajournalisti on identiteettini, niin koen usein olevani konfliktianalyytikko ja taustatukija hyvin suuren osan aikaa, mutta se on mitä tämä useimmiten on.
Tekoäly on muuttanut sodankäyntiä tuoden siihen uusia ulottuvuuksia ja yhä enemmän myös epäinhimillisiä piirteitä koneiden hoitaessa sodankäyntiä ihmisten sijaan. Miten tämä näkyy työssäsi? Eikö sotakuvaaja ole droonille helppo kohde? Entä sotakuvien todistusvoima. Onko uskottavuus jo koetuksella tekoälyn käytön myötä varsinkin somemaailmassa?
Ilman muuta se on tuonut omat haasteensa. Juuri nyt kirjoittaessani, israelilainen drooni pörrää pääni yläpuolella. Eilen täällä Libanonissa toimittaja Amal Khalil tapettiin hänen raportoidessaan Etelä-Libanonissa. Kaikki viittaa siihen, että tähänkin käytettiin kehittynyttä tiedustelua ja paikannusta. Tämä on kehitys, johon joutuu vain sopeutumaan ja oppimaan siihen liittyviä toimintamalleja. Some vastaa suurimmasta osasta viestintää tänäpäivänä. Ja vaatii erittäin korkeata medialukutaitoa pystyäkseen seulomaan, mikä on uskottavaa ja mikä ei. Siksi ehkä toimittajien, mediayritysten ja uutislähteiden identiteetti onkin entistä tärkeämpi. Mutta se on paljon vaadittu kuluttajalta syventyä lähteisiin, joita aikoo seurata ja ymmärtää kuka ja mitä niiden takana on. Tämä onkin varmaan osa syy siihen, että vaikka informaatiota on saatavilla enemmän kuin koskaan aikaisemmin, se on yllättävää miten monta erilaista käsitystä todellisuudesta kuitenkin ihmisillä on. Maailmankuva rakentuu sen mukaan, mitä lähteitä valitsee seurata ja ikävä kyllä - moni näistä lähteistä, vaikka kuinka uskottavalta näyttääkin, on AI:lla tuotettua propagandaa.
Joko seuraava kohteesi jo suunnitteilla ja kiikarissa jossain maailman kolkassa, kriisialueita sotineen kun tänä päivänä riittää valitettavankin paljon? Onko se päivityskäynti Ukrainassa tai mahdollisesti Iran?
Minulla on juuri päättymässä parin viikon työrupeama Etelä-Libanonissa, joten seuraava lento vie kotiin. Katsotaan sitten, mitä sen jälkeen.
9 -vuotias Fatima yrittää siivota huonettaan Israelin pommitusten jälkeen Etelä-Libanonissa 2026.
Oltuasi 15 vuoden aikana usean eri maan varsin monitahoisissa konflikteissa, millaisen yhteenvedon tekisit kaikesta näkemästäsi ja kokemastasi? Vieläkö meillä on olemassa toivoa tällaisessa erilaisten yhä vain kiihtyvien konfliktien ja sotien täyttämässä melkoisen raadollisessa maailmassa?
Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että tiedotus on ennen ollut rajallisempaa. Konflikteja on ollut koko ajan. Ja se on selvä, että kun esim. Ukrainan sota, joka on maantieteellisesti lähellä tai Iranin sota, joka etäältäkin vaikuttaa meidän talouteemme, niin niistä tiedotetaan myös meillä lännessä aktiivisemmin. Itse en oikeastaan seuraa erityisemmin mitään lehtiä tai mediataloja enää. Seuraan valikoituja toimittajia ja kuvaajia joiden asiantuntemuksen ja integriteetin tunnen.
NIKLAS MELTIO
NIKLAKSEN KUVAUSKALUSTOA
Pääasiassa käytössä on Leica Q2. Jos tarvitsen muita polttovälejä kuin 28mm, joka tosin on harvinaista, niin käytössäni on Sony A7 Mark V. Käytän silloin Sigman Contemporary sarjan linssejä, 35mm ja 45mm. Sony on myös loistava videokuvauksissa kuvatessani dokkareita.
Niklas Meltio kuvattiin Pasilan veturitallien robustissa miljöössä, joka on luonteeltaan varsin karu sekä fyysisesti ankara ja kova.
Aloituskuva: Canon R7 + RF 45mm 1.2, 1/1000s. f/1.2, ISO100. Kuva lopussa: Canon R6 Mark III + EF 20-35mm 2.8L, 1/50s, f/5.6, ISO100.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.