Tuomas Valtanen - Katukuvaaja valojen ja pimeyden valtakunnassa
Tuomas Valtanen on monipuolinen visuaalinen kuvataiteilija. Omimmillaan hän on liikkuessaan kameroineen kaupunkien valoisilla, varjoisilla ja öisillä kujilla.
Olet taiteillut jo vuosia huikeita kuvituskuvia ja luonut levyn kansia, logoja ja t-paitoja eri yhtyeille (Amorphis, Brymir jne), sekä tehnyt tatuointeja. Miten löysit taiteenlajisi kuvittajaksi, graafiseksi suunnittelijaksi ja tatuoijaksi? Miten sinusta onkin niin moneksi?
Mistäpä lähtisi tätä purkamaan… Olen pikkupojasta asti piirtänyt koko ajan ja jo tuolloin yritin jäljitellä esimerkiksi Iron Maidenin ja Ozzy Osbournen levykansien kuvia. Tuijottelin suosikkilevyjen kansia musiikkia kuunnellessa ajautuen mielikuvitusmaailmaani. Bändilogoja oli yläasteen ja lukion oppikirjojen reunat tuherreltu täyteen. En tuolloin osannut edes kuvitella pääseväni joskus tekemään suosikkibändeilleni kuvituksia, mutta muutaman vuosikymmenen itseohjautuva polku on kuljettanut tähän pisteeseen. Aluksi kuvituksia ja logoja tuli tehtyä tuttujen bändeille ja omiin musajuttuihin. Sittemmin puskaradio on puhunut ja tilauksia on tullut enemmän vuosien myötä. Lopulta ammattikorkeakoulussa graafisen suunnittelun lopputyönikin käsitteli death- ja black metal musiikissa esiintyvien vaikealukuisten bändilogojen visuaalisuutta.
Olen tehnyt Brymir-yhtyeen kanssa paljon yhteistyötä. Tämä levykansi oli yksi käännekohdista bänditaidehommissani, koska sen myötä olen saanut useilta muilta bändeiltä yhteydenottoja sekä löysin siinä uuden tavan piirtämiseen ja taiteen tekemiseen.
Estetiikka ja värimaailma kumartavat 1990-luvun alun black metal -yhtyeiden suuntaan.
Viimeisen vuosikymmenen ajan olet profiloitunut edellisten lisäksi entistä enemmän myös valo- ja videokuvaajana. Millainen on kuvaajataustasi? Entä bändien ja niiden keikkojen valokuvaaminen, johdattiko se sinut yhä enemmän myös katuvalokuvauksen pariin?
Mieleni on aina ollut äärimmäisen visuaalinen. Valokuvaus ja videokuvaus olivat harrastamista esiteinistä lähtien. Kamera kulki joskus lukioaikoina usein mukana mm. kavereiden kanssa hengaillessa, telttaretkillä, keikoilla jne. Videokuvauksesta ja leikkaamisesta innostuin kovasti 2000-luvun alussa. Päädyinkin opiskelemaan elokuva- ja tv-tuotannon kuvapuolta ammattikorkeakouluun, jossa otin myös valokuvauskursseja innostuen valokuvauksesta samalla enemmän. Tuolloin tutustuin ensi kertaa Henri Cartier-Bressonin töihin niiden jäädessä vahvasti mieleeni. Sen jälkeen vietin vajaan vuosikymmenen pitkälti videopuolella tehden pääosin musiikkivideoita ja tv-ohjelmia, kunnes kuvittaminen, graafinen suunnittelu ja valokuvaus alkoivat kiinnostamaan yhä enemmän. Teen yhä joskus musiikkivideoita tutuille, jos muilta hommilta ehdin.
Musiikki on toiminut kaikessa johdattelevana tekijänä, sillä valokuvasin paljon kavereiden bändejä keikoilla. Sittemmin 2005 alkaen tein yli vuosikymmenen ajan musiikkitoimittajan hommia. Samassa aloin yhä enemmän valokuvaamaan konsertteja, festivaaleja ja muita vastaavia tapahtumia. Oikeastaan konserttikuvauksen myötä opin myös ennakoimaan tilanteita kuvatessa ja ymmärtämään, miten tärkeä elementti hyvä hetki ja oikeanlainen valonlähde on valokuvauksessa. Tästä on ollut aivan valtava hyöty myöhempää katuvalokuvaustani ajatellen.
Tämä kuva on otettu laajakulmaobjektiivilla lähietäisyydeltä, joka antaa kuvalle räjähtävyyttä. Samalla se kuvaa Lost Society -yhtyeen esiintymisten energiaa ja vimmaa täydellisesti. Kuva on itselleni tärkeä, koska se oli keikkapaikka Nosturin toiseksi viimeinen ilta ennen rakennuksen purkamista. Siinä rakennuksessa olen nähnyt varmasti satoja keikkoja ja kuvannut kymmeniä.
Sony A7 Mark III + Samyang 18mm f2.8
Tyrantille olen toteuttanut useita musiikkivideoita. Lihaa mattoon -videon kuvaus oli hauskin kuvauspäivä ikinä, koskaan, missään.
Fujifilm X-T5 + Sigma 18-50mm f/2.8 C DC DN & Fujifilm X100VI.
Miksi ja miten katuvalokuvaus alkoi sinua kiinnostaa? Entä mikä siinä kiehtoo sinua? Entä kuvaus kaduilla yön pimeydessä?
En oikeastaan edes tiennyt termiä ”katuvalokuvaus” ennen vuotta 2018. Kuvasin paljon mm. matkustaessa kokien vieraat kulttuurit ja toisen maan arkiset elämäntavat hyvin kiinnostavina dokumentaation kohteina. Napsin kuvia ihmisistä matkoilla ja tapahtumissa ihmeemmin ajattelematta sen olevan jotain tiettyä valokuvauksen genreä. Kuvani eivät nuorempana kummoisia olleet, mutta nautin niiden ottamisesta paljon muistoina noilta reissuilta.
Miettiessäni käänteentekevää hetkeä valokuvan vaikutuksesta, se oli Hannes Heikuran Dark Zone -näyttely Helsingin Taidemuseossa 2011. En tiennyt siitä ennakkoon mitään, mutta Heikuran nimi oli tuttu ja näyttelyn juliste sai astumaan sisään näyttelyyn. Olin haltioissani Heikuran mustavalkoisesta valon ja varjon leikistä. Sen visuaalisesti synkkä, mutta samalla toiveikas kuva maailmasta sai arjen näyttämään toisenlaiselta. Ajattelin haluavani itsekin joskus kokeilla tehdä tällaisia kuvia. Pari vuotta myöhemmin kirjakaupassa silmääni osui Dark Zone -kirja, jonka ostin ja selailen sitä yhä aika ajoin. Kun aiheeseen perehtyi lisää, löysin lisää kiinnostavia ja eri tyyleillä kuvanneita katuvalokuvaajia, kuten Matt Stuart, Tatsuo Suzuki ja Saul Leiter. Innostus kasvoi hiljalleen intohimoksi. Sittemmin kirjahyllyyn on kasautunut useampikin Heikuran teos ja noin 50 muutakin valokuvakirjaa, ja lisää tulee hankittua koko ajan. En voi tarpeeksi korostaa valokuvakirjojen tärkeyttä kuvaamisen opiskelussa.
Yökuvauksessa kaupungin ylle laskeutuva yö, sade ja neon-valojen loisteessa vilahtavat silhouetit ovat aina kiehtoneet ja inspiroineet minua. Esimerkiksi elokuvat Blade Runner, Taxi Driver, Lost in Translation ja The Crow ovat olleet nuorempana sellaisia oman visuaalisen mieleni stimulantteja, että ne ovat varmasti jättäneet jäljen luovaan työhöni. Kaikissa on todella vahva ja rauhallinen kuvallinen kerronta, sekä tietty yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemus, joka puhuttelee kovasti. Ehkä näistä polveutuva pysähtyneisyys tai yksinäisyys yhdistettynä visuaalisuuteen korostuu myös omissa yökuvissani. Yö ja päivä ovat niin totaalisen erilaisia maailmoja kuvata ja kun pääasiassa päivä menee touhutessa kaikenlaista nopeasti ohimenevää, on pimeän myötä toisenlaiselle luovuudelle aikaa ja rauhaa.
Tässä kuvassa osuu kohdilleen 100% se elokuvallisten mie-likuvien maailma, josta edellisessä kappaleessa puhuin. Öinen sade, valot, dystooppinen tunnelma. Kuva on otettu Berliinissä.
Fujifilm X-E4 + Fujifilm XF 35mm f1.4 R
Kuvasi kaupungin kaduilta, kujilta ja puistoista ovat sommittelultaan ja valoiltaan hyvin omalaatuisia. Niissä tapahtuu aina jotain ja niissä olevat ihmiset ovat mielenkiintoisissa konteksteissa kuka mitäkin tekemässä ja huumoria sekä tilannetajua löytyy. Kuvasi lienevät suurelta osin sattuman laukauksia, mutta onko mukana myös ennalta suunniteltuja juttuja?
En suunnittele katukuvausta ikinä ennakkoon saati lavasta tilanteita, koska silloin sen luonne muuttuu toisenlaiseksi. Pyrin myös olemaan mahdollisimman huomaamaton, jottei hetki häviä. Kyse on periaatteesta; haluan kaiken olevan mahdollisimman aitoa. Korkeintaan mietin reitin ja ehkä kuvaustavan, mitä sillä kertaa haen - oli se sitten valo ja varjo, abstrakti kuvaus, tilannekuvaus läheltä tai jonkun tietyn polttovälin kanssa leikkimistä. Yleensä vaan lähden ulos kamera kädessä muun rakentuessa matkan varrella. Lopputulos on toki tärkeä, mutta tärkeintä on prosessi ja siihen heittäytyminen. Yksin kuvatessani uppoan tilaan, jossa tarkkailen ja näen kaiken täysin eri tavoin kuin arjen kiireessä. Tunteja saattaa kulua kaduilla kävellessä ja huomaan yhtäkkiä, etten ole ajatellut mitään muuta kuin kuvaamista ja reagoinut tilanteisiin niiden tapahtuessa. Tämä on se juttu, mikä vetää kaduille kamera kädessä kerta toisensa jälkeen. Kyseessä on tietyllä tavalla jopa zeniläinen ja meditatiivinen prosessi, vaikka tämä nyt voikin kuulostaa vähän asian mystifioimiselta. Onnistumisen tunne ainutlaatuisen hetken tallennettuani on jotain, mitä etsin yhä uudelleen. Siitä tulee riippuvaiseksi.
Ympäristössä tapahtuu koko ajan järjettömän paljon mielenkiintoisia asioita, joita emme vaan huomaa, koska on koko ajan hirveä kiire pisteestä 1 pisteeseen 10, vaikka välissä on kahdeksan muutakin numeroa. Humoristiset hetket ovat osa sitä liikkuvaa kuvaa, joka avautuu silmiemme eteen ja siitä sekunnin sadasosa on se, joka tallentuu kameralle. Sen jälkeen kaikki jatkuu normaalisti kuin elokuva pysäytyskuvan jälkeen, mutta jos ehdin reagoimaan ajoissa, ikuistin tuon todella lyhyen hetken sellaisena kuin se todella tapahtui. Se voi olla humoristinen tai elementeillä ja kompositiolla leikittelevä, mutta se tapahtui oikeasti.
Huomasin ikkunoista heijastuvia valokiiloja kadussa ja seinässä. Jäin odottamaan toviksi sopivaa kohdetta ja kuvasin ohi kulkevia ihmisiä. Yhtäkkiä kuvaan astui pieni poika ilmapallon kanssa pää painuksissa, saaden ympärilleen oman, tyhjän tilan. Hetkessä oli jotain koskettavaa ja metaforamaista, se herättää ainakin minussa vahvoja tunteita.
Fujifilm X-T5 + Fujifilm XF 35mm f/2 R WR
Katukuviesi rajaukset ja sommittelu ovat omintakeiset, kuten valon hallinta kuvissasi. Sekin taitanee langeta kohteeseen sattumoisin juuri oikealla hetkellä vai onko valo jo olemassa ja pikemminkin sattuma tuo juuri sopivan valon hetkellä kulkijan(t) kuvaan?
Joskus kyllä kalastan ja odotan sopivaa henkilöä astumaan ennalta sommittelemaani kuva-alaan, mutta en ole niin kärsivällinen, että jaksaisin jatkuvasti seistä puoli tuntia odottamassa jotakuta, joka EHKÄ tulee joskus mahdollisesti astumaan kuvaani. Enemmän liikun koko ajan ympäristöä tarkkaillen. Nähdessäni kiinnostavan valon tai sommitelman kera kiinnostavan kohteen, reagoin siihen tai otan sen kutsuna kävellä asiaa kohti kuvaten mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Jos kohde, valo, sommittelu ja tilanne/tapahtuma osuvat kaikki sulavasti yhteen, on kyseessä huippukuva! Tämä on tolkuttoman vaikeaa ja vaatii rutkasti onneakin. Ei sellaisia kuvia ole vuosien aikana tullut napsittua kuin kourallinen.
Tällä hetkellä olen kiinnostunut läheltä kuvatusta ihmisten välisestä interaktiosta ja siinä tapahtuvista hetkistä, kuin vain visuaalisesti tyylikkäistä kuvista. Kai se on henkilökohtaista kehitystä, jossa haluaa kertoa kuvilla enemmänkin asioita ja merkityksiä, kuin yrittää saada ”Insta-bängeriä”. Jotenkin tietty dokumentaarisuus on tullut itselläni näyttävyyden rinnalle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö yhä haluaisi leikkiä valolla ja varjollakin toisinaan. Katukuvaus vaatii uskallusta ja itsensä ylittämistä, eikä se, että joku kävelee jossain ja valo on kiva tyydytä enää luovuudennälkääni.
Kuvasin ikkunan läpi nämä rouvat iltakahvilla istumassa. Ulkona oli pimeää, eivätkä he huomanneet minua, vaikka kamerani oli lähes kiinni lasissa. Kuvassa on pysähtyneisyyden tuntua ja siinä toteutuu kaksi asiaa, joista pidän erityisesti; Lampun valo laskeutuu heidän kasvoilleen kuin Rembrandtin maalauksessa ja samalla se on kuin kohtaus Roy Anderssonin elokuvasta.
Fujifilm X100V
Millainen on kamerasi? Katukuvauksessa huomaamattomuus lienee hyväksi? Kuvaatko paljon myös kännykkäkameralla? Ja jos, niin videota vaiko stillejä?
Kyllä, tykkään pienistä kameroista niiden huomaamattomuuden vuoksi ja myös keveyden takia. Kulkiessa koko päivän kamera kädessä, alkaa kilon mötikkä tuntumaan pidemmän päälle raskaalta. Ennen käytin Fujin kameroita, mutta tällä hetkellä kuvaan eniten Sonyn A7CII:lla ja pienellä primellä, esim Sony Zeiss 35mm f2.8 ja Sonyn 50mm f2.5. Yökuvauksessa käytän Sonyn ja Samyangin f1.8 primejä. Toki kuvaan Fujillakin edelleen, kamerana X-E4 ja 27mm f2.8 WR ja 35mm f1.4 (se wanha) ovat suosikkinilasini. Zoomeja tai pidempää kuin 50mm polttoväliä käytän todella harvoin. Kyllä joku Sonyn pikkupokkari ja iPhone toimii katukuvauksessa ihan ok, kunhan ei odota liikoja kuvanlaadulta, varsinkaan hämärässä. Niitä on ainakin helppo kuljettaa aina taskussa mukana, jos ei voi tai jaksa ottaa isompaa kameraa matkaan. Hetki se tärkein on, eikä niinkään väline, jolla se tallentuu. Hyvä kamera tosin auttaa tallentamaan sen mitä haluaa viiveettä ja ilman että tarkennus on taustassa eikä kohteessa. Tekniikka kiinnostaa toki, mutta tärkeimpänä pidän sitä, että on sinut ja yhtä kameransa kanssa. Osaa käyttää laitettaan ilman, että joutuu koko ajan miettimään, miten mikäkin siinä toimii. Videoita kuvannut kaduilla tosi vähän tähän mennessä, tämän tosin muuttuessa tänä vuonna.
Reissukuvissasi ympäri maailmaakin on usein joku juju tai niissä tapahtuu jotain poikkeuksellista. Myös useat tunnetut kohteet saavat kuvissasi uuden ilmeen. Miten saat matkakuvasi erottumaan?
En oikeastaan mieti, erottuvatko ne jotenkin. Kunhan kuvaan mitä näen oivaltaen joskus jotain veikeää. Mukavaa, jos niistä voi löytää myös omalaatuisia juttuja. Matkustamisessa on se hyvä puoli, että uusi paikka avaa silmiä ihan eri tavalla, tuntuen heti äärimmäisen kiehtovalta. Ehkä se tekee kuvaamisesta raikasta, sitä alitajuisesti hakee erilaisia juttuja kuin kotipuolessa. Ei silti, etteivätkö arkiset ja jokapäiväiset nurkat olisi hyviä kuvauspaikkoja, jolloin tuntiessa paikan rytmin, vakkarihahmot ja valon eri vuodenaikoina hyvin, toimii se ehdottomasti edukseen.
Olin 2019 Louvren galleriassa Pariisissa. Paikka oli täynnä ihmisiä ja huomasin ihmismassan nivoutuvan täydellisesti maalauksen kanssa yhteen, tuoden siihen vielä uuden, oman tasonsa etualalle.
iPhone 7.
Miten tullaan hyväksi katukuvaajaksi?
Kuvaamalla, kuvaamalla ja kuvaamalla. Pois Youtubesta ja kaduille! Älä poista epäonnistuneita kuvia heti, vaan katso niitä kriittisellä silmällä - säkällä tullutta onnistumista tärkeämpää on ymmärtää, miksi joku kuva ei toimi. Omaa arkistoa on hyvä penkoa tutkien omaa kehityskaartaan. Mieti valoa, kuvaushetkeä ja mitä kuva kertoo ja miltä se tuntuu? Luota prosessiin ja kysele palautetta itseäsi kokeneemmilta. Älä yritä kuvata sitä, mitä luulet muiden haluavan nähdä, vaan sitä mitä itse haluat. Matki esikuviasi, mutta vain siltä osin, että ymmärrät miten jonkun tyylinen kuva rakentuu. Testaile, anna itsellesi aikaa kehittyä ja oman tyylin syntyä hiljalleen: katuvalokuvauksessa ei opi hyväksi viikoissa tai kuukausissa, vaan se on vuosien prosessi, jollei jopa vuosikymmenien. Vasta nyt seitsemän vuotta katukuvaukseen keskittyneenä alkaa tuntua siltä, että osaan tätä jotenkin tyydyttävästi. Koen silti, että kehitettävää on vielä loputon määrä. Valokuvauskirjoja kannattaa haalia ja lukea paljon, sillä kuvia katsomalla ja analysoimalla oppii todella paljon. Ja muista pitää kamera AINA mukana ja mielellään kädessä ehtiäksesi reagoimaan nopeasti. Kameralla ei tee mitään, jos se on koko ajan taskussa tai laukussa.
Miksi juuri edellä esitellyt otoksesi valikoituivat mielikuvinasi?
Mukaan valitsemissani valokuvissa tunnen onnistuneeni toteuttamaan tunnelman, johon sisältyy muutakin kuin vain nätti valo tai kiva silhouetti. Tuntuu, että valikoiduissa kuvissa on osa taiteellista identiteettiäni mukana ja ne ovat kuin kuvia omasta mielestäni.
Ihailen Alex Webbin silhouettien ja värien käyttöä. Tähän kuvaan sain osumaan monta asiaa kohdilleen täydellisessä ajoituksessa ja kompositiossa keskenään.
Fujifilm X-T5 + Fujifilm XF 35mm f/2 R WR
Ikuistin katukuvaajan hänen juuri kahta sekuntia aiemmin ikuistettua sattumalta paikalle saapuneen ylös mäkeä kiipeävän tulppaanitytön.
Canon EOS R7 + Laowa Argus 33mm (50mm) F0.95
Nopea kaappaus samalla kun otimme kuvia minusta tätä juttua varten. Värikkäät kukat ja laukku harmaata taustaa vasten kiinnitti huomioni, puu ja katukivetys antavat kuvaan linjoina samansuuntaisen liikkeen.
Sony A7C II
TUOMAS VALTANEN
TUOMAKSEN KUVAUSKALUSTOA
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.