Mikko Suutarinen - Vuoden kuvajournalisti teki historiaa
Valokuvaaja Mikko Suutarinen on yksi maamme kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä kuvajournalisteista. Hän on myös ennennäkemätön voitettuaan Vuoden kuvajournalistin tittelin nyt jo neljännen kerran peräkkäin. Se on historiallinen saavutus jo sinänsä.
Miten tämä voi ylipäätään olla mahdollista? Mikä tai mitkä seikat tekevät Mikon kuvista niin hyviä, ettei muilla ole mahdollisuuksia päihittää häntä kuvajournalistien yhdistyksen kuvakisassa? Päätin ottaa asioista ja miehestä selvää, sekä perehtyä seikkoihin, jotka tekevät hänen kuvistaan voittamattoman erinomaisia.
Olet helsinkiläinen freelance-kuvaaja. Mikä toi sinut alalle? Valmistuit ammattiin Lahden Muotoiluinstituutista 2018. Innostuitko kuvajournalismista jo tuolloin, vai syttyikö kipinä dokumentaariseen valokuvaamiseen jo ennen koulutustasi?
Luovuutta oli äidin puolelta geeneissä ja valokuvaus tuntui luontevalta tavalta koittaa ammentaa sitä. Kuvaaminen jäi kokeilun tasolle, kun maltti ei riittänyt opetella monimutkaista kameraa. Toistuvat kysymykset “mitä meinaat tulevaisuudellasi” suvun ja perheen suunnasta ajoivat hakemaan Lahden muotoiluinstituuttiin. Pölyt pois kameran päältä ja ennakkotehtäviä kohti. Jollain ihmeen kaupalla onnistuin pääsemään sisään. Vasta tässä vaiheessa aloin harjoitella kameran käyttöä ja ottaa mahdollisuuden tosissaan. Alusta alkaen dokumentaarinen ote on tuntunut kaikista luontevimmalta, eikä kukaan tai mikään ohjannut siihen suuntaan. Tuntuu, että saman suunnan olen saanut pitää työmarkkinoille asti.
Kun huoli nuorista miehistä kasvaa, kysymys kuuluu: kuka heidät todella tavoittaa? Dreamchasers ry:n ohjaaja Abdiwahab Mursal työskentelee nuorten kanssa, joista monet väistävät kontaktia mutta ovat helposti esimerkiksi järjestäytyneen rikollisuuden tavoitettavissa. Urheilutoiminnan, leirien, koulutusten ja keskusteluryhmien avulla yhdistys pyrkii ohjaamaan haavoittuvassa asemassa olevia nuoria oikeaan suuntaan.
Kuten alussa totesimme, sinut valittiin vuoden kuvajournalistiksi jo neljännen kerran peräkkäin. Ovatko kaikki kuvasi ja kuvasarjasi kisoissa noudattaneet samaa hyväksi havaittua kaavaa vuodesta toiseen menestyksesi takeeksi? Tällä kertaa tuomaristo kehui vuolaasti kuviasi teknisesti lähes täydellisiksi, tarkkaan kontrolloiduksi ja värimaailmoiltaan upeiksi. Voiko tai pitääkö kuvaajan enää parempaan pystyäkään? Riittääkö sinulla kuitenkin yhä kunnianhimoa uusin haastein ja tavoittein ehkä ensi vuonna jo viidettä kertaa voittoon saakka?
Kilpailuun osallistuminen on tavallaan aika työläs projekti. On aika kajota kovalevyihin ja alkaa ihmetellä, mitä kaikkea on menneen vuoden aikana tullut kuvattua. Askel askeleelta materiaalista alkaa kasata settiä, mistä itse pitää, ja onnekseni se on vedonnut myös tuomaristoon. Kehuja on toki aina imartelevaa saada, mutta kyllä kaikki syntyy puhtaasta palosta yrittää aina parhaansa, joskus liiankin lojaalisti. Ei kilpailun voittoa koskaan varta vasten tavoittele, se on aina hienoa, jos tulee kuitenkin nähdyksi. Sanotaan viiden vuoden palkinnosta, että vähempikin olisi riittänyt.
Ilmapartion lennokkikerhoa vetävä Mika Siirtola näyttää Talosaaren kentällä Helsingissä, miten RC-lennokkia lennätetään.
Kuvajournalismikilpailuissa jo vuosikausia meritoituneena sinusta oltaneen taatusti kiinnostuneita ulkomaita myöden? Onko yhteydenottoja kuvaustoiveineen jo tullut maailman huippumedioista, jotka yhä arvostavat laatukuvajournalismia, kuten vaikkapa New York Timesista?
Yllättävän vähän. Satunnaisia toimeksiantoja ulkomailta on tullut, nekin usein kollegoiden välittämiä. Visa pour l’Imagen -ehdokkuuden jälkeen tuli joitakin yhteydenottoja maailmalta koskien kuvasarjojeni uudelleenjulkaisua. Toivottavasti tulevaisuudessa pääsisi tekemään enemmän myös ulkomaisille medioille.
Kuvaat säännöllisesti maamme ykkösmedioille, Helsingin Sanomille ja Iltasanomille. Missä määrin tuottajat tekevät kuvaustilaukset ja kuvapäällikkö tai kulloisetkin toimittajat ohjaavat kuvauksiasi? Toisin sanoen, kuinka vapaa olet freelancerina toteuttamaan omia näkemyksiäsi? Lähtevätkö ehdotukset kulloisistakin aiheista pääosin medialta vai sinulta?
Hyvin vähän on toiveita keikkojen sisällön suhteen, tuntuu, että saan tehdä tosi omanlaista jälkeä. Toki julkaisu aina vähän vaikuttaa siihen, millaista materiaalia tuottaa. On hyvä tuntea vähän, minkälaisesta kuvamaailmasta asiakas tykkää tai minkälainen lehden ilme on yleensä. Journalismissa etenkin tuntuu, että on lähes täysin vapaat kädet. Osa toimeksiannoista tulee sen pohjalta, että on katsottu, että minun tyylini voisi sopia tiettyyn juttuun. Noin puolet on varmaan lehtien toimeksiantoja, mutta myös paljon tarjoan aiheita joko kirjoittavan työparini kanssa tai vaihtoehtoisesti tehdessäni laajempia kuvasarjoja, ne ovat lähestulkoon aina itseni tarjoamia aiheita.
Missä määrin kuvauksesi ovat ennalta järjestettyjä tai ohjattuja? Perustuuko mm. Helsingin Sanomissa julkaistu hieno “Saunatime” kuvasarjasi, jossa ihmisten paras ystävä on päätynyt kylpemään omistajansa kanssa autenttiseen hetkeen ilman lavastusta kuvasommittelun ja/tai valon suhteen?
Mäyräkoirakolmikko. Mäyräkoirat Callista ( vas.) Gini ja Ada ottavat ilon irti kuumasta saunasta. Callista on päässyt Max Salosen syliin.
Slovakiancuvac Into. “Into on innokas ja seurallinen ja tunkee ylälauteelle vallaten suurimman osan tilasta, jos siellä ei ole muita”, Renja Nurmi kuvailee. Vasemmalla saunoo Inton kanssa Risto Nurmi, keskellä Renja Nurmi ja oikealla Minna Nurmi.
Tämä on todella riippuvainen ajasta. Jos on aikaa paneutua projektiin, iso osa kuvista syntyy autenttisissa tilanteissa. Saunatime-sarjassa sauna on lämmitetty valokuvaamista varten ja koirat on päästetty lauteille. Ennen tätä olen saattanut viritellä valoja. Vaikka tilanteet ovat järjestetty valokuvaamista varten, pyrin kuitenkin tavoittamaan jotain sellaista, että saunomista ei tehdä pelkästään kameralle.
Sinulta löytyy useita varsin pitkäkestoisenkin työn tuloksena syntyneitä kuvasarjoja ihmisten parissa eri kontekstein kotimaan arkisesta elämästä maailman kriiseihin. Kuvaatko mieluummin ennalta tarkoin suunniteltuja dokumentaarisia projekteja, vaiko ennalta aavistamattomia hetkeen perustuvia autenttisia tilanteita?
Pidempien projektien kanssa on kiva tavallaan saada julkaisija ennen sen työstämistä. Kun vihreä valo on saatu, voi alkaa rauhassa puurtamaan. Usein päätän aiheen etukäteen ja sen jälkeen lähden kuvaamaan ilman, että etukäteen liikaa suunnittelen miltä kokonaisuus tulisi näyttämään. Lähes kaikki aiheet pitävät sisällään jotain sellaista, mitä on lähes mahdotonta etukäteen suunnitella. Kun viettää pidempiä aikoja aiheiden parissa, parhaat kuvat syntyvät usein autenttisissa tilanteissa, kun ihmiset eivät samalla tavalla esiinny kameralle kuin vaikka henkilökuvassa. En juuri koe, että aiheiden välillä olisi valtavaa eroa siinä, mikä olisi helppoa tai haastavaa. Siihen vaikuttaa paljon ympäristö ja kuinka kauan kuvaukselle on aikaa. Kuvaajana kuitenkin koittaa pitää ilmaisun sellaisena, että kuvat toisivat aiheelle näköisensä kuvat.
On puoliyö, kun Najmo Abdirahman avaa Espoon sairaalan synnytysosaston vaatevaraston oven keväällä 2022. Abdirahman laskeutuu polvilleen lattialle ja aloittaa iltarukouksen, Salat Al Isha. Pienessä tilassa arabiankieliset sanat kumisevat hiljaa: allahu akbar, a'udhu billahi minash shaitanir rajim, sami allahu.
Kuvasarjasi ihmisten parissa, kuten isien ja poikien lennokkiharrastusten kuvaaminen tai toisaalta Ukrainaan lähteneiden suomalaistaistelijoiden taltioiminen ovat kovin erilaisia kohteina. Kumman kuvaaminen oli helpompaa? Mistä syntyy luottamus kuvattaviisi koskettavienkin asioiden parissa?
Ukrainaan lähteneiden miesten kohdalla pyrin varsin nopeasti saamaan kuvat, jotka välittäisivät sen hetkisen tilanteen tunnelmaa lehden lukijalle. Lennokkisarja on taas kiireettömämpi ja on aikaa saada teknisesti ja valaisullisesti haastavampia kuvia. Siinä tavallaan kiire ja rajattomuus kilpailevat keskenään, jotka molemmat ovat haasteita itsessään. Luottamus kuvattaviin syntyy usein sen pohjalta, että viettää aikaa ihmisten kanssa ja koittaa prosessin varrella ilmentää ja kertoa siitä, miksi kokee aiheen valokuvallisesti tärkeäksi tai kiinnostavaksi. Usein prosessin aikana ihmisetkin alkavat ymmärtää, että heille joku hyvin arkinen asia on toisille vieras.
Hevoset olivat hyvä syy muuttaa rajaseudulle. Nyt Minnan palkka valuu pitkien työmatkojen polttoaineisiin.
Käytät pääosin autenttista vallitsevaa valoa ja varsin taitaen. Pitääkö valoa silti joskus tuodakin kuvaan salaman muodossa tai muuten? Sydäntalvi -kuvaesseesi tai Night Workers -sarjasi ovat upeita esimerkkejä siitä, kuinka valon ja sen tehovoiman kaikessa minimaalisuudessaan voi nähdä, vaikkei sitä juuri olekaan.
Käytän lisävaloa lähes kaikissa kuvissani, mutta usein hyvin hienovaraisesti niin, ettei lopputulos näyttäydy selkeänä salamakuvana. Monesti valo toimii enemmän tunnelman, korostuksen tai varjoalueiden hienovaraisena rakentajana kuin näkyvänä efektinä. Vanhemmissa projekteissa salama oli vähemmällä käytöllä, mutta sitä löytyy myös monista sellaisista kuvista, jotka helposti mielletään täysin luonnonvalolla kuvatuksi. Parhaimmillaan lisävalo sulautuu ympäristön olemassa olevaan valoon niin, ettei katsoja välttämättä tiedosta sen käyttöä lainkaan.
Norjalaisen pikkukaupungin Hortenin edustalla on saari, jonka asukkaat ovat kokeneet ja tehneet kauheita asioita. Norja haluaa heidät takaisin osaksi yhteiskuntaa. Vuosikymmenten ajan Tommy Heimdal, 50, nukkui aamukuudesta iltakuuteen, jolloin hänen työpäivänsä huumeverkoston velanperijänä alkoi. Hän sai palkkansa ihmisten hakkaamisesta.
Miten oma tyylisi kuvata ja erottua muista on syntynyt? Mistä ammennat inspiraatiosi kuvaustapaasi, jonka tunnistaa juurikin valon käytöstä sekä rohkeista kuvasommitteluista?
Oma estetiikka tuntuu aika sisäänrakennetulta, hyvässä ja pahassa. En ole koskaan tietoisesti pyrkinyt tai yrittänyt jäljitellä mitään tiettyä tyyliä tai estetiikkaa, vaan se on rakentunut tekemisen kautta. Vaikutteita tulee varmasti myös imettyä tiedostamatta.
Lopputulos määrittyy usein sen lyhyen hetken kautta, kun katsoo kuvia kameran perästä ja arvioi, toimivatko ne vai eivät. Silloin tulee helposti jatkettua kuvaamista siihen asti, että lopputulos tuntuu omalta.
Mikä voisi seuraava mieluinen kuvauskohteesi? Onko se maaseudun rauhaisan elämänmenon tallentaminen kotimaassa, vaiko joku konflikti maailmalla?
Maaseutu on aina viehättänyt esteettisesti, erityisesti sen kiireettömyys ja se arvokkuus, joka voi olla sen keskellä eläville niin arkista ja itsestään selvää. Tähän mennessä suurin osa projekteistani on sijoittunut Suomeen, ja tuntuu että Suomi inspiroi edelleen paljon – suomalaisessa kulttuurissa ja ihmisten arjessa on jotain hyvin omaleimaista. Samalla ajatus työskentelystä ulkomailla houkuttelee, koska se toisi varmasti uusia näkökulmia, tilanteita ja aiheita, joihin ei täällä törmää.
Brasilialaisessa vankilassa tuomiotaan suorittanut Carsten siirrettiin muutama vuosi sitten Bastøyn vankilasaarelle. Talvisin jään yli saarelle kulkeutuvat ketut ovat tulleet vangeille tutuiksi ja kesyiksi.
Modest fashion on peittävää pukeutumista ja luonnonläheistä estetiikkaa korostava tyylisuunta, joka myötäilee uskonnon asettamia suosituksia. Anisa Farah Suufi alkoi pukeutua modest-tyyliin 7-vuotiaana, mutta huivin käyttö tuli ajankohtaiseksi vasta teini-iässä.
Matti Saari menetti aivoinfarktin seurauksena näkönsä lähes kokonaan. Silti hän on jatkanut mäkihyppyharrastustaan. Ennen hyppyrimäelle siirtymistä Matti verryttelee talonsa olohuoneessa. Hän on rakentanut itse hyppyrimäen, joka laskeutuu pihavaraston katolta.
Onko kamera aina mukanasi ikäänkuin “varmuuden vuoksi”? Onko ylipäätään vaikeaa löytää tasapaino työn ja vapaa-ajan kesken?
Mä oon siinä mielessä ehkä poikkeuksellinen valokuvaaja, että en oikeastaan kanna kameraa mukanani juuri koskaan, ellei kyse ole jostain projektista tai toimeksiannosta. En koe tavallaan eläväni kahden maailman välillä, vaan kuvaaminen on enemmänkin toisenlaista vapaa-aikaa tai harrastusta, joka ei useinkaan tunnu työltä.
Kuvausprojektit ja toimeksiannot vievät usein niin mielenkiintoisiin paikkoihin ja tilanteisiin, että niiden sisältö on monesti itsessään palkitsevampaa kuin moni vapaapäivä. Käytän myös paljon aikaa ihmettelemiseen, pyörimiseen ja ympäristön havainnointiin. Se on mielekästä sellaisenaan, mutta usein siitä syntyy myös ideoita ja ajatuksia, joita voi myöhemmin jalostaa kuvaprojekteiksi.
Vakkari vaiko freelancer?
Aikaisemmin en olisi harkinnut kahta kertaa, ettenkö olisi vakipaikkaa ottanut. Freelancerin elämässä on hyvät puolensa ja on alkanut arvostaa niitä. Taloudellisesti se on veitsenterällä tanssimista, mutta vapaudella on hintansa. Täydet keikkakalenterit ja vakiduunipaikat on harhakuvitelmaa. Tietyllä tapaa kun on aikaisemmin profiloitunut ikäänkuin Hesarin kuvaajaksi, niin työ- tai keikkatarjouksia on ollut kynnys tarjota. Tällä hetkellä olen hyvin avoin kaikenlaisille keikkaehdotuksille.
MIKKO SUUTARINEN
MIKON KUVAUSKALUSTOA
Jutun aloituskuvassa Mikko Suutarinen on matkalla luontoretkelle moottoriveneellä omissa mökkimaisemissaan. Kuva: Vessi Hämäläinen
Kauniiksi lopuksi ikuistin Vuoden kuvajournalisti Mikko Suutarisen Hietaniemen hautausmaan jyhkeän kivimuurin ääressä. Canon EOS Mark III + RF 45mm F1.2, 1/1600s., f/1.2, ISO 100.
Kuvat ja teksti: Juha Laitalainen
Intensiivisessä sarjassaan Mielikuvia valokuvaaja ja toimittaja Juha Laitalainen kuvaa ja esittelee suomalaisia valokuvaajia heidän rakkaimpine kuvineen.
Frame on kuvaajien uusi klubi
Rajalan kanta-asiakasohjelma on inspiroiva paikka kaikille, joilla on intohimo ja kiinnostus visuaaliseen ilmaisuun.
Kanta-asiakkaana saat erityisiä etuja ja tarjouksia, monipuolista inspiroivaa sisältöä ja pysyt ajan tasalla kameratekniikan
ja kuvaustrendien jatkuvasti kehittyvässä maailmassa.
Liittyäksesi jäseneksi kirjaudu ensin asiakastilillesi, tai luo uusi asiakastili.
Pääset hyödyntämään jäsenedut liittymistä seuraavana päivänä.
Juuri rekisteröityneiden asiakkaiden kohdalla Frame -jäseneksi liittymisessä voi esiintyä viivettä.
Liittymällä hyväksyt jäsenehdot ››